Hän ojensi maljakon peittäen nenäänsä liinallaan.
George otti maljakon, ja kissan tavoin, joka vaanii hiirtä, katseli mrs Pendyce, kuinka hän vei sen ulos puutarhaan. Ja kun ovi sulkeutui, hiipi hän nopeammin ja äänettömämmin kuin kissa verhojen taakse.
"Minä tiedän, että hänellä on revolveri", ajatteli hän.
Hetkisen kuluttua hän palasi verhojen takaa, hiipi ympäri huoneen, etsien sekä silmin että käsin, mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen sydämensä keveni, sillä kaikki sellainen kauhistutti häntä.
"Kunhan vain päästäisiin ohi näiden ensimmäisten, peloittavien tuntien", ajatteli hän.
Georgen palatessa hän seisoi samassa paikassa kuin hänen mennessään. He istuivat paikalleen äänettöminä, ja tämän äänettömyyden kestäessä — pisimmän, mitä hän elämässään oli kokenut — mrs Pendyce uskoi tuntevansa kaiken mitä Georgen sydämessä liikkui, kaiken sen synkkyyden ja katkeran kivun, tappion ja kaivatun omistuksen vimman, menetetyn ilon, syvän vastenmielisyyden tunnon; ja kuitenkin hänen sydämensä jo oli kyllin täynnä toivoa ja tuskaa, sääliä, mustasukkaisuutta, rakkautta ja syvää kaipausta. Vain kahdesti katkesi hiljaisuus. Kerran, kun George kysyi häneltä, oliko hän syönyt aamiaista, ja hän, joka ei ollut syönyt mitään koko päivänä, vastasi:
"Kyllä, rakas — kyllä!"
Ja toisen kerran, kun George sanoi:
"Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, äiti; minä olen hiukan poissa raiteiltani."
Mrs Pendyce katsoi tutkivasti poikansa kasvoja, hänelle rakkaimpia maailmassa, nyt permantoon päin kääntyneitä, ja hän tunsi niin voimakasta kaipausta painaa ne rintaansa vasten, että kun hän ei uskaltanut sitä tehdä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja juoksivat hiljaa pitkin hänen poskiaan. Tämän etäisen asemansa takia valitun huoneen hiljaisuus muistutti haudan hiljaisuutta, ja kuten haudasta ei sieltä näkynyt maailmaa ensinkään, sillä kattoakkunan lasi oli himmeä.