Oli vuosi 1891, lokakuu, maanantaipäivä. Worsted Skeynesin rautatieaseman pimeällä ulkosivustalla vallitsi alaa mr Horace Pendycen omnibussi, hänen vaununsa ja tavaravankkurinsa. Mr Horace Pendycen kuskin kasvot vallitsivat yksinäisen asemalyhdyn valokehää. Verevinä, tuuhein, lyhyeksi leikatuin harmain poskiparroin ja yhteenpuristetuin tutkimattomin huulin ne kohosivat korkealla ylös itäiseen ilmaan kuin mikäkin feodaalijärjestelmän tunnuskuva. Sisäpuolisella asemasillalla mr Horace Pendycen ensimmäinen palvelija ja ratsupoika odottivat 6.15 junan saapumista, puettuina pitkiin hopeanappisiin liveritakkeihin, joiden vakavaa asua vain heidän korkeiden hattujensa rohkeasti ulkonevat lierit hieman elähdyttivät.
Palvelija otti taskustaan puoliarkkisen leimattua, vaakunalla koristettua paperia, jossa näkyi mr Horace Pendycen pientä, täsmällistä käsialaa. Hän luki siitä honottavalla, pilkallisella äänellä:
"Hänen armonsa Geoff ja mrs Winlow, sininen huone toalettikamareineen; kamarineitsyt, harmaa huone; mr George, valkea huone. Mrs Jaspar Bellew, kullattu. Kapteeni, punainen, kenraali Pendyce, helakka huone; palvelija, takainen ullakkohuone. Siinä seura."
Ratsupoika, punaposkinen nuorukainen, ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
"Jos mr Georgen 'Ambler' voittaa keskiviikkona", sanoi hän, "merkitsee se viisi puntaa minun taskuuni. Kuka pitää huolen mr Georgesta?"
"James tietenkin."
Ratsupoika vihelsi.
"Minä koetan päästä hänen mukaansa huomenna. Tuletko sinäkin, Tom?"
Palvelija vastasi:
"Täällä on vielä lisää takasivulla. Vihreä huone, oikea siipi — tuo Foxleigh; ikävä otus. Tuota 'ota niin paljon kuin suinkin äläkä anna mitään' lajia. Mutta ampua hän osaa. Siksi hänet pyydetään mukaan."