Tumman puurivin takaa juna syöksyi asemalle.
Laituria myöten tulivat ensimmäiset matkustajat — kaksi karjanhoitajaa pitkine sauvoineen; he kompuroivat ohi nukkaisissa nutuissaan, uhoten karjan ja mustan tupakan hajua; sitten muuan pariskunta ja yksinäisiä henkilöitä, jotka niin paljon kuin suinkin pysyttelivät erillään toisistaan, ne olivat mr Horace Pendycen vieraat. Hitaasti he tulivat toinen toisensa jälkeen häämöttävien vaunujen luo ja seisoivat paikoillaan, kiinnittäen katseensa tarkoin eteensä, kuin peläten tuntevansa toinen toisensa. Pitkä turkkiin pukeutunut herra, jonka pitkällä rouvalla oli kädessä pieni hopealla kirjailtu nahkalaukku, puhutteli kuskia.
"Päivää, Benson. Mr George kertoo kapteeni Pendycen sanoneen hänelle, ettei hän ehdi tulla ennenkuin 9.30 junalla. Luullakseni voisimme — —"
Tuulispään lailla, joka soinnahtaa sumun kolean hiljaisuuden läpi, kuului korkea heleä ääni:
"Ei, kiitos; minä nousen vaunuihin."
Ensimmäisen palvelijan saattamana, joka kantoi hänen päällysvaatteitaan, ja verhottuna valkeaan harsoon, jonka läpi Geoffrey Winlow'n kiirehtimättä kääntyvä katse tavoitti välähdyksen silmistä, astui nainen esiin ja luoden silmäyksen taakseen hävisi vaunuihin. Hänen päänsä ilmestyi taas näkyviin harsokääreen takaa.
"Täällä on hyvä tila, George."
George Pendyce astui nopeasti eteenpäin ja hävisi hänen viereensä.
Kuului pyörien ratinaa, vaunut vierivät pois.
Hänen armonsa Geoffrey Winlow kohotti kasvojaan taas.
"Kuka se oli, Benson?"