Puuttumatta kohtuullista määrää tuota oleellista luonteen muovailijaa, itätuulta, sillä on samalla kaikkein paahtavin aurinko, koleimmat rajuilmat, vetisimmät sateet kaikista senkokoisista paikoista "kolmessa kuningaskunnassa". Se pyrkii — vieden siinä suhteessa voiton Lontoon kaupungistakin — synnyttämään ja kehittämään individualismia, tuota tavoiteltavaa "saakeli soikoon" mielialaa, mikä on jokaisen englantilaisen ylpeys ja varsinkin jokaisen maalaisherrasmiehen. Sanalla sanoen — sen itsetietoisen salamyhkäisyyden emona, mikä torjuu kaiken vieraan sekaantumisen ja oleellisena osana kuuluu tämän maan kristillisyyteen — Newmarketin kangas on ennen kaikkia muita maanomistajaluokkien huvittelupaikka.
Puoli tuntia ennen kuin Rutlandshire-ajon piti alkaa, seisoi kilpailuherroja parin kolmen hengen ryhmässä hevostarhassa kuvailemassa toisilleen erittäin varovaisesti niiden hevosten vahvoja puolia, joita vastaan he olivat panneet vetoa, ja niiden heikkoja puolia, joiden puolesta he olivat panneet, tai päinvastoin, kuvaten samalla harjoittajain ja jokkeyden viimeisiä riitaisuuksia. Kauimpana syrjässä George Pendyce, hänen harjoittajansa Blacksmith ja hänen jokkeynsa Swells puhelivat matalalla äänellä. Moni on hämmästynyt sitä tiukkaa salamyhkäisyyttä, mikä on tunnusmerkillistä kaikille, jotka ovat hevosten kanssa tekemisissä. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Hevonen kuuluu niihin jaloluontoisiin ja jollakin tavoin huolimattomiin eläimiin, jotka varmasti päästävät kaiken menemään piloille, ellei niihin tartuta tanakasti ensi hetkestä saakka. Oleellinen seikka on, että miehellä, joka on hevosten kanssa tekemisissä, on täydellisesti ilmeettömät kasvot, muussa tapauksessa eläin ei koskaan tiedä, mitä siltä tahdotaan. Minä enemmän siltä tahdotaan, sitä ilmeettömämpiä täytyy sen ystävien olla, muuten he saavat surkean tappion murehtiakseen.
Tästä syystä Georgen kasvot olivat vielä tavallistaan levollisemmat, hänen harjoittajansa ja jokkeynsa virkut, päättäväiset ja ilmeettömät. Pienikasvuisella Blacksmithillä oli kädessään lyhyt pykäläinen keppi, jolla hän vastoin tavallisuutta ei ropsinut sääryksiään. Hänen silmäluomensa riippuivat hänen terävien silmiensä yli, hänen ylähuulensa ulkoni alahuulen ohi, eikä hänen kasvoissaan ollut mitään karvoja. Jokkey Swellsin teräväpiirteiset kasvot, joissa oli esiinpistävät kulmakarvat ja melkein olemattomat posket, saivat Georgen riikinkukonsinisen kilpailulakin alla sen tummanruskean sävyn, mikä vanhoilla tavaroilla on.
"Ambler" oli ostettu hevossiittolasta, jotka omisti eversti Dorking, mies, joka periaatteesta ei antanut kaksivuotisten kilpailla, eikä se ollut kolmivuotiaanakaan juossut. Kun se parissa kotikilpailussa näytti osoittavan taipumuksia, sen annettiin ottaa osaa estejuoksuun Fanessa, mutta ilmeisesti se ei vielä ollut valmis ja vietiin syrjään yleisön nähtäviltä.
Kasvatustallissa oli alusta saakka tähdätty Rutlandshire-kilpailuihin, ja heti kun Goodwoodista oli päästy, annettiin tehtävä Barneyn huostaan, joka oli tunnettu kyvystään sopivimmalla hetkellä kiinnittää yleisön huomion määrättyyn hevoseen. Samoihin aikoihin kävi ilmi, että yleisö oli päättänyt kannattaa "Ambleria" ainakin seitsemällä yhtä vastaan. Ymmärtäväisesti pani Barney heti likoon tallirahaston, ja kun se oli tehty, havaitsi George, että hänellä oli mahdollisuus voittaa neljätuhatta puntaa tyhjää vastaan. Jos hän nyt olisi päättänyt panna vetoa tämän summan käypähintaan kahdeksan yhtä vastaan, niin hän luonnollisesti täydellä varmuudella olisi voittanut neljäsataa, eikä hevosen olisi tarvinnut koskaan kilpaillakaan. Mutta George, joka tosin olisi ollut mielissään sellaisesta summasta, ei ollut omansa moiseen. Se soti hänen periaatteitaan vastaan. Sitäpaitsi hän luotti hevoseensa ja oli kylliksi Totteridge rakastaakseen kilpailua sen itsensä takia. Jos hän kärsisi tappionkin, saisi hän nauttia siitä mielentyyneydestä, millä hän voisi tappion kantaa, ylemmyydentunnostaan muiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet niin suuria harrastajia kuin hän itse.
"Tule katsomaan, kun hevosta satuloidaan", sanoi hän veljelleen
Geraldille.
Eräässä pitkän rivin pilttuista seisoi "Ambler" odottamassa viimeistelyä. Se oli tummanruskea hevonen, noin kuusitoista kämmenen mittaa korkea, sillä oli hyvänmuotoiset lavat, suorat sääret, pieni pää ja "rotanhäntä", kuten nimi kuuluu. Mutta huomattavin sen piirteistä oli kuitenkin silmä. Tuon suuren lempeän silmän syvyydessä oli melkein kaamea loiste, ja kun se käänsi sitä valkoisessa kehässään ja loi ympäröiviin oudon ymmärtäväisen katseen, niin he ymmärsivät, että se käsitti pohjaan saakka kaiken mitä sen ympärillä tapahtui. Se oli vasta kolmivuotias eikä ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jolloin ihmiset sovittavat käytäntöön tiedon hedelmät, ja kuitenkin oli tuskin epäilystä siitä, ettei se vanhentuessaan ilmaisisi paheksuvansa sitä järjestelmää, millä miehet löivät rahaa sen kustannuksella. Ja tällä valkokehäisellä silmällään se katseli Georgea, ja vaiteliaasti katsoi George takaisin siihen, oudosti hämmästellen hevosen pitkää, tyyntä, rohkeaa silmäystä. Liian paljonhan riippui tästä sydämestä, joka sykki syvällä lämpöisen, tumman silkkisen karvan alla, hengestä, joka hehkui sen tyynestä rohkeasta silmästä, ja hän kääntyi pois.
"Satulaan, jokkeyt!"
Kovakatseisen, lakkipäisen, vaatteisiin verhotun kaksijalkaisen joukon läpi marssivat nämä nelijalkaiset ylväinä, silkkikarvaisessa alastomuudessaan loistaen ruskean eri vivahduksissa, kuin kulkien kohti kuolemaa — näky, joka oli kauneimpia maailmassa. Viimeinen niistä hävisi veräjästä ulos, joukko hajosi.
Alhaalla Tattersallin aidakkeen luona seisoi yksinään George. Hän oli tunkenut ruumiinsa sopukkaan, mistä hän pitkän kiikarinsa avulla saattoi tähytä loistavanväristä käännöspyörää kahden kilometrin pituisen kilparadan päässä. Tänä hänen tulevaisuudelleen niin merkityksellisenä hetkenä hän ei voinut sietää tovereittensa seuraa.