Mrs Shortman puraisi huultaan.
"Minä en luullakseni säästä ponnistuksiani enkä aikaani", sanoi hän.
Gregory nousi nopeasti ja tarttui hänen käteensä.
"Tiedän sen — oh, tiedän sen", sanoi hän lämpimästi.
Äkkiä kuului, kuinka miss Mallow vimmatusti naputti kirjoituskonetta nurkassaan. Gregory tempasi hattunsa naulakosta.
"Minun täytyy mennä nyt", sanoi hän. "Hyvää yötä."
Ilman edelläkäypää varoitusta, kuten sydänten on tapana, oli hänen sydäntänsä alkanut särkeä, ja hän tunsi, että hänen täytyi päästä ulos raittiiseen ilmaan. Hän ei noussut raitiovaunuun eikä ajuriin, vaan asteli eteenpäin niin lujasti kuin taisi, koettaen ajatella, koettaen ymmärtää. Mutta hän saattoi vain tuntea — sekavia ja suruisia tunteita, mihin silloin tällöin sekaantui outoja mielihyvän pisaroita, jotka hävettivät häntä. Tietoisesti tai tietämättään veivät hänen askeleensa Chelseahin päin, sillä vaikka ihmisen silmät olisivatkin tähtiin kohotetut, eivät hänen jalkansa voi viedä häntä sinne, ja Chelsea näytti eri vaihtoehdoista parhaimmalta. Hän ei yksin kulkenut tätä tietä, vaan moni kulki hänen kanssaan samaan suuntaan, ja moni oli ollut siellä ja oli nyt paluumatkalla, ja kadut olivat loppumatonta virtaavaa joukkoa täynnä kesäisenä iltapäivänä. Ja miehet, joita hän kohtasi, katsoivat häneen, ja Gregory katseli heihin, eivätkä kummatkaan nähneet toistaan, sillä niin on kirjoitettu, etteivät ihmiset huomaa muuta kuin omia huoliansa. Aurinko, joka paahtoi hänen kasvojaan, lankesi heidän selkäänsä, tuuli, joka viillytti hänen selkäänsä, puhalsi heidän poskilleen. Sillä koko huoleton maailma kulki rataansa, pitkin kaikkeuden kivitystä, ja yksi miljoonista oli matkalla Chelseahin ja kohtasi miljoonia, jotka olivat tulossa pois.
"Onko mrs Bellew kotona?"
Hän astui huoneeseen, joka oli viisitoista jalkaa leveä ja kenties kymmenen korkea, jossa oli murjottava kanarialintu pienessä kullatussa häkissään, avattu piano, jolla oli esillä oopperapartituuri, sohva, jolle oli kasattu tyynyjä, ja sillä pahantuulinen nainen, jonka posket hehkuivat ja kyynärpäät nojasivat polviin, jonka leuka oli käden varassa ja katse tuijotti tyhjään. Huone oli tämän kokoinen ja se sisälsi nämä esineet, mutta Gregory toi siihen mukaansa jotakin, joka saattoi sen näyttämään toisenlaiselta hänen silmissään. Hän istuutui poiskääntynein silmin akkunan ääreen ja puheli hillityllä äänellä, missä toisinaan sorahti jotakin mielenliikutuksen tapaista. Hän aloitti kertomalla morfiinin orjuuteen joutuneesta naisestaan ja sitten hän kertoi, että hän tiesi kaiken. Sanottuaan tämän hän katsoi ulos akkunasta, minne rakennusmestarit huolimattomuudessaan olivat jättäneet kapean kaistaleen taivasta. Ja täten hän vetäytyi näkemästä Helen Bellew'n kasvojen halveksivaa, kärsimätöntä ilmettä, joka tuntui sanovan: "Sinä olet hyvä mies, Gregory, mutta koeta taivaan nimessä kerrankin nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat! Minä olen saanut kylläkseni tästä!" Ja hän välttyi näkemästä, miten mrs Bellew ojenteli käsivarsiansa ja haritti sormiansa kuin ärtyisä kissa ojentelee ja harittaa varpaitaan. Hän kertoi mrs Bellew'lle, ettei hän tahtonut pahoittaa hänen mieltään, mutta jos hän jotakin tarvitsi, piti hänen lähettää sana — hän, Gregory, oli aina käsillä; ja hän katseli mrs Bellew'n jalkoihin, niin ettei hän nähnyt hänen huulensa käyrää. Hän kertoi mrs Bellew'lle, että tämä aina oli pysyvä hänen silmissään samana, ja hän pyysi häntä uskomaan sen. Hän ei nähnyt hymyä, joka ei koskaan hävinnyt mrs Bellew'n huulilta niin kauan kuin Gregory oli hänen luonaan — sitä hymyä hän ei voinut tulkita, koska se oli elämän hymy ja naisen, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän näki sohvalla ihastuttavan olennon, jota hän oli vuosikausia kaihonnut, ja sitten hän meni pois ja jätti hänet seisomaan ovelle, huultansa purren. Ja koska Gregory vei silmänsä muassaan, ei hän nähnyt, mitenkä mrs Bellew taas istuutui sohvalle, samaan asentoon kuin ennen hänen käyntiään, kyynärpäät polvia vasten, leuka kämmenellä, synkät silmät, kuin pelurin, tuijottamassa etäisyyteen…
Korkeiden talojen välissä, kaduilla, jotka veivät Chelseasta pois, kulki monta miestä, jotka Gregoryn tavoin isosivat rakkautta, ja monta, jotka isosivat leipää, — miehiä, jotka kulkivat parittain tai kolmisin, joukoissa tai yksinään, ja muutamien katse oli kiinnitettynä maahan ja toisten suoraan eteenpäin ja toisten taivaalle, mutta kaikilla oli jonkinlaista rohkeutta ja vilpittömyyttä poloisissa sydämissään. Sillä kirjoitettu on, että vain rohkeuden ja vilpittömyyden turvin ihmisten on elettävä, kulkivat he sitten Chelseahin päin tai sieltä pois. Mutta kaikista näistä miehistä ei ainoakaan olisi ollut hymyilemättä, jos hän olisi kuullut kuinka Gregory sanoi itsekseen: "Minulle hän on aina pysyvä samana!" Mutta ei ainoakaan olisi nauranut…