Stoalaisten päivällisaika lähestyi, kun Gregory pääsi Piccadillylle, ja toinen Stoalainen toisen jälkeen astui ajurista ja meni klubin ovesta sisään. Miespoloiset olivat olleet kaiken päivää kovassa työssä kilpa-ajoissa, krikettikentillä, Hurlinghamissa tai puistossa; muutamat olivat olleet Kuninkaallisessa Akatemiassa, ja heidän kasvoillaan oli tyytyväinen ilme: "Ah, hyvä Jumala — vihdoinkin saamme levätä!" ja monet heistä eivät olleet syöneet ensinkään aamiaista, toivoen voivansa pitää painonsa alhaalla, ja monet, jotka olivat murkinoineet, eivät olleet voineet siitä niin hyvin kuin olisivat toivoneet, ja toiset olivat voineet liian hyvin, mutta kaikkien sydämissä paloi kirkas toivo, että he voisivat paremmin päivällispöydässä, sillä heidän jumalansa oli hyvä, ja hän asui Stoalaisten klubin keittiön ja kellarin välissä. Ja kaikki — sillä heillä oli kaikilla runollisuutta sieluissaan — katselivat eteenpäin kohti niitä paratiisillisia hetkiä, jolloin he sikari hampaissa ja hyvää viiniä edessään uneksivat sitä jokapäiväistä untaan, joka saapuu jokaisen Stoalaisen luo viidellätoista shillingillä tai vähemmälläkin, kaikki mukaan laskettuna.
Pieneltä syrjäkadulta parin kivenheiton päässä Stoalaisten klubista oli pari ompelijatarta tullut hengittämään ulkoilmaa; toinen oli keuhkotautinen, koska hän ei ollut pystynyt riittävästi ruokkimaan itseään viimeisten vuosien kuluessa, ja toinen näytti siltä, kuin hän olisi samasta syystä piakkoin tulemassa keuhkotautiseksi. He seisoivat katukäytävällä katsellen esiin ajavia vaunuja. Muutama Stoalainen näki heidät ja ajatteli: "Tyttöparat! He ovat kovin kurjan näköisiä." Muutamat sanoivat keskenään: "Tuollaista ei pitäisi sallia. Tarkoitan, se on niin vastenmielistä nähdä, ja näyttää siltä, kuin ei heille voisi mitään tehdä. Eiväthän he ole kerjäläisiä, ja mitä silloin voi tehdä?"
Mutta useimmat Stoalaiset eivät katsoneet heihin ensinkään, tuntien, etteivät heidän lempeät sydämensä sietäisi tällaista vastenmielistä näkyä, ja peläten tärvelevänsä itseltään päivällisen. Gregory ei myöskään nähnyt heitä, sillä hän katseli sattumalta kohti taivasta juuri kun tytöt menivät kadun poikki ja hävisivät ohikulkijain joukkoon, sillä he eivät olleet koiria, jotka saattoivat haistaa, minkälainen mies hän oli.
"Mr Pendyce on klubissa; minä ilmoitan teidät, herra." Ja heiluttaen vähän kättään, kuin olisi Gregoryn nimikortti ollut painava, antoi ovenvartija sen palveluspojalle, joka vei sen muassaan.
Gregory seisoi tyhjän lieden ääressä odotellen, ja hänen odotellessaan ei mikään herättänyt hänen huomiotaan, sillä Stoalaiset näyttivät hyvin luonnollisilta, aivan samanlaisilta miehiltä kuin hän itse, lukuunottamatta sitä, että heidän vaatteensa olivat hienommat, mikä sai hänet ajattelemaan: "Minä en huolisi asua täällä ja pukeutua päivälliseksi joka ilta."
"Mr Pendyce on hyvin pahoillaan, mutta hän on estetty tulemasta."
Gregory puri huultaan, sanoi: "Kiitos", ja meni pois.
"Sen vain Margery tahtoo tietää", ajatteli hän, "muu ei minua liikuta". Ja hän nousi raitiovaunuun ja kiinnitti silmänsä uudestaan taivasta kohti.
Mutta George ei ollut estetty. Haavoittuneen eläimen lailla, joka hakee turvaa luolastaan, istui hän mieliakkunassaan katsellen yli Piccadillyn. Hän istui siinä kuin olisi nuoruus jättänyt hänet, liikkumattomana, maahan painunein katsein. Oli kuin hänen jähmeässä mielessään olisi ratas kiertänyt ja survonut rikki hänen muistonsa viimeistä jyvästä myöten. Ja Stoalaiset, jotka eivät sietäneet nähdä miehen istuvan tuolla tavoin tänä pyhänä hetkenä, tulivat aika-ajoin hänen luokseen.
"Etkö aio ruveta syömään päivällistä, Pendyce?"