Sieluttomat elukat eivät puhu kenellekään tuskastaan — niiden laki on vaitiolo. Niin Georgenkin. Ja joka kerta kuin joku Stoalainen tuli hänen luokseen, hän puri hampaansa yhteen ja sanoi:

"Heti paikalla, vanha veikko."

KÄVELYLLÄ JOHN-KOIRAN SEURASSA

Sattui niin, että John-koira — joka hajusi kanervalle tai keksille herätessään yöunestaan — joutui epäsuosioon sinä torstaina. Kesti kauan, ennenkuin sen pitkään ja kapeaan päähän pääsi tunkeutumaan mikään uusi ajatus, ja vasta neljäkymmentä tuntia sen jälkeen kuin mrs Pendyce oli mennyt, se täysin tajusi, että jotakin todella oli tapahtunut sen isännälle. Niiden kiihottuneiden minuuttien kuluessa, jolloin tämä vakaumus alkoi siinä kiteytyä, se oli ankarassa työssä. Se otti kaksi ja puoli tusinaa isäntänsä kenkiä ja tohveleita ja asetti ne tavallisuudesta poikkeaviin paikkoihin, sitten se makasi niiden päällä, kunnes ne olivat lämpimät, jätti ne sitten jollekin toiselle haudottavaksi ja kääntyi mrs Pendycen oveen päin. Kaiken tämän johdosta sanoi kartanonherra useampia kertoja: "John!" ja uhkasi sitä partaveitsen teroitushihnalla. Ja osaksi sen vuoksi, että se ei sietänyt jättää isäntäänsä hetkeksikään, — kuritus oli saanut sen rakastamaan häntä niin kovasti — ja osaksi tämän uuden aatteen johdosta, joka ei antanut sille mitään rauhaa, se makasi odotellen eteisessä.

Se oli kerran kiihkeässä nuoruudessaan tullut ajattelemattomuudesta seuranneeksi kartanonherran hevosta, ja tätä tekoa ei kukaan saanut sitä enää toistamaan. Se sekä tunsi henkilökohtaista vastenmielisyyttä tätä tarpeettoman isoa ja nopeaa eläinmuotoa kohtaan että epäili sen tarkoitusperiä isäntänsä suhteen; sillä kun eläin oli ottanut isännän selkäänsä, ei hänestä tuntunut hajua enää missään — ei henkäystäkään siitä mieluisesta hajusta, joka teki hänet koiran sydämelle niin kalliiksi. Niin pian kuin hevonen tuli näkyviin, oli senvuoksi John-koiran tapana laskeutua vatsalleen makaamaan, etukäpälät kuonoa vasten painettuina ja kuono maata vasten, ja niin kauan kuin hevonen oli näkyvissä, ei sitä saatu liikahtamaan tästä asennosta, jossa se muistutti lepäävää sfinksiä.

Mutta tänä iltana se seurasi isäntäänsä kohtuullisen välimatkan päässä, häntä riippuvana, huuli nuokkuvana, hartiat kovassa työssä, kuono kohotettuna paheksumisen merkiksi sen naurettavan ja tarpeettoman korkeuden vuoksi, missä sen isäntä istui.

Mr Pendyce ratsasti verkkaan; hänen hyvinharjattuihin kenkiin puetut jalkansa ja Bedford-housuihin ja mahonginvärisiin sääryksiin verhotut säärensä liikkuivat hevosen ravin tahdissa. Pitkäliepeinen takki putosi sievästi hänen lanteilleen, hänen selkänsä ja hartiansa olivat hiukkasen verran kumarruksissa liikunnan helpottamiseksi, ja hänen siistin, valkean kaulaliinansa ja korkean harmaan hattunsa välissä näkyivät hänen laihat, harmaan poskiparran ja viiksien koristamat kasvonsa, joiden synkkä katse tuijotti itseensävaipuneena. Hänen hevosensa, ruskea, puhdasrotuinen tamma, ravasi levollisesti, ojentaen päätään eteenpäin, ja huiskutti häntäänsä. Ja niin he kaikki kolme kesäkuun päivänpaisteessa taivalsivat lehväistä tietä Worsted Scottoniin…

Tiistaina, sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce oli lähtenyt — oli kartanonherra tullut kotiin tavallista myöhemmin, sillä hänen mielestään ei pieni kylmäkiskoisuus edellisen illan väittelyn jälkeen ollut vahingoksi. Paljastuksen jälkeinen ensimmäinen tunti oli ollut kuin yksi ainoa sekava ja kiihottunut minuutti ja se oli päättynyt hermopurkaukseen ja sähkösanomaan, jonka hän oli lähettänyt kenraali Pendycelle. Hän lähetti itse sähkösanoman, ja hänen palatessaan kylästä oli hänen päänsä kumarruksissa ja hän tunsi äkillistä häpeää — outo ja peloittava tunne, jota hän ei muistanut koskaan ennen kokeneensa; se oli jonkinmoista lähimmäisten pelkoa. Hän olisi halunnut kulkea jotakin syrjätietä, mutta mitään sellaista ei ollut, oli vain valtamaantie ja polku, joka kylän kentän ja kirkkomaan kautta vei hänen omalle hevospihalleen. Muuan vanha torppari seisoi tienristeyksessä, ja kartanonherra kulki häntä kohti pää kumarruksissa kuin härkä päin aitaa. Hän oli aikonut sivuuttaa miehen ääneti, mutta hänen ja tämän vanhan murtuneen maamiehen välillä oli monen vuoden tekemä side. Vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, ei mr Pendyce olisi voinut sivuuttaa miestä, jonka isät olivat raataneet hänen isiensä hyväksi, syöneet hänen isiensä leipää ja kuolleet hänen isiensä kanssa, sanomatta sanaa ja huiskauttamatta kättään.

"Iltaa, herra; kaunis ehtoo. Hyvä heinäilma!"

Ääni oli epäröivä ja värähtelevä.