Mutta keskiviikko saapui ja sen mukana keskiviikon velvollisuudet. Ne, jotka ovat kulkeneet Stoalaisten klubin ohi ja nähneet Stoalaisten istuvan siellä, saavat helposti piintyneitä päähänpistoja maataomistavien luokkien joutilaasta elämästä. Nämä kuvitelmat eivät suo heille lepoa, eivät päästä katkeruutta väistymään heidän kieleltään, sillä he itse kaipaavat kiihkeästi tuota "joutilasta" elämää. Mutta vaikka harhaluulot lienevät meidän osamme tässä sumuisessa maassa, niin että me ajattelemme kierosti lähimmäisistämme ja ihastelemme itseämme, ei "joutilas"-sana tässä ole paikallaan.
Monet raskaat velvollisuudet olivat Worsted Skeynesin herran hartioilla. Ensin oli käytävä tallissa päättämässä, oliko Beldamen polvi poltettava tai oliko uusi raudikko myytävä, kosk'ei se vetänyt ihmisiä kyllin hyvällä vauhdilla, ja sitten tukala kysymys Brugganin tai Bealin kauroista, mikä oli käsiteltävä Bensonin kanssa, joka oli kuin mikäkin lihava valkopartainen poika nahkavyössään ja paitahihasillaan. Sitten pitkä istumahetki työhuoneessa muistiinpanojen ja laskujen ääressä, jotka kaikki oli huolellisesti tarkistettava, jottei se-ja-se antaisi liian vähän liian vähästä tai liian vähän liian paljosta; sitten oli pikimmältään pistäydyttävä Jarvisin, ensimmäisen metsänvartijan luona kyselemässä uusien unkarilaisten lintujen vointia ja tekemässä suunnitelmaa, minkä avulla niin monta kuin mahdollista näistä elukoista, jotka hän oli kasvattanut poikasista saakka, estettäisiin ensi ajojahdissa lentämästä hänen ystävänsä lordi Quarrymanin alueelle. Ja tämä kesti kauan, sillä Jarvisin tunteet pakottivat hänet sanomaan kuuteen kertaan: "Niin, mr Pendyce, sen minä sanon, meidän ei olisi pitänyt menettää niin monta lintua tässä viime ajossa"; ja mr Pendycen vastaamaan: "Ei, Jarvis, ei tosiaankaan. No, mitä te ehdotatte?" Ja sitten tuo toinen tukala kysymys — miten saada paljon fasaaneja ja paljon kettuja elämään yhdessä täydessä sopusoinnussa — ja sitä käsiteltiin hartaasti ja loppumattomiin, sillä, kuten kartanonherran oli tapana sanoa: "Jarvis on täysin luotettava mitä kettuihin tulee." Hän ei sietänyt, että hänen metsästysmaansa riistettiin puhtaiksi.
Sitten sukkelaan takaisin syömään aamiaista tai kenties ei mitään aamiaista ensinkään, jotta ruumis pysyisi jäntevänä; ja ulos taas heti ratsain tai jalan kotikartanolle tai kauemmaksi, minne oli tarvis, ja sitten tuli pitkä iltapäivä, jolloin tarkastettiin mullien kylkiluita, lanttujen väriä tai joidenkin seinien tai veräjien ulkoasua.
Sitten takaisin kotiin teen ja Timesin ääreen, joka tähän saakka oli saanut osakseen vain ohimeneviä silmäyksiä, ja silloin oli tarkkaavaisuus huolellisesti kohdistettava niihin Parlamentin toimenpiteisiin, jotka sisälsivät kaukaista uhkaa vallitsevaa olotilaa vastaan, lukuunottamatta tietysti tulevaa vehnätullia, joka oli niin tarpeellinen Worsted Skeynesin vaurastumiseen. Sitten sattui, että hänen luokseen lähetettiin maankiertäjiä, ja heille hän huomautti vain: "Kädet esiin, mies", ja jos havaittiin, ettei niitä mikään kunniallinen työ ollut karkaissut, lähetettiin heidät oikopäätä putkaan. Päinvastaisessa tapauksessa mr Pendyce kävi vallan neuvottomaksi ja asteli edestakaisin, koettaen vakavasti harkita, mikä oli hänen velvollisuutensa heitä kohtaan. Oli myös sellaisia päiviä, jotka kokonaan kuluivat oikeudenistuntoihin, jolloin monenkarvaiset rikkojat tulivat hänen eteensä, ja heille hän sääti oikeutta heidän rikkomuksensa suuruuden mukaan, alkaen pahimmasta, salametsästyksestä, keveimpään, vaimon pahoinpitelyyn; sillä vaikka hän oli inhimillinen mies, ei perinnäistapa sallinut hänen katsoa viimeksi mainitunlaista urheilua varsinaisesti rikolliseksi — ei ainakaan näin maalla.
Tosin nuori ja harjaantunut järki olisi selvittänyt nämä asiat murto-osassa samaa aikaa, mutta tämä olisi loukannut perinnäistapaa, järkyttänyt kartanonherran varmaa vakaumusta, että hän täytti velvollisuuttaan, ja antanut juoruaville kielille aihetta puhua kevytmielisyydestä. Ja vaikkakin kaikki tämä aherrus suoranaisesti tai välillisesti palveli hänen omia etujaan, niin täyttihän hän siinä velvollisuutensa maata kohtaan ja tuki jokaisen englantilaisen oikeutta olla maalaismainen mistä hinnasta hyvänsä!
Mutta tänä keskiviikkona oli elämä ikäänkuin menettänyt makunsa. Olla aivan yksinään keskellä vainioitaan — kenenkään välittämättä siitä, tekikö hän yhtään mitään, ilman että hän saattoi kenellekään tunnustaa, että Beldamen jalka oli poltettava, että Peacock vaati lisää veräjiä — se oli enemmän kuin hän saattoi kestää. Hän olisi halunnut sähköttää tyttärilleen, että he tulisivat kotiin, mutta hän ei olisi pystynyt vastaamaan heidän kysymyksiinsä. Gerald oli Gibraltarissa! George — George ei ollut hänen poikansa! Ja hänen ylpeytensä kielsi häntä kirjoittamasta vaimolle, joka näin oli jättänyt hänet yksinäisyyteen ja häpeään. Sillä häpeää se oli, mitä kartanonherra syvällä itsepintaisen suuttumuksen alla tunsi, — häpeää siitä, että hänen täytyi kaihtaa naapureitansa, jotteivät nämä tekisi hänelle kysymyksiä, joihin hänen oma hyvä maineensa ja hänen ylpeytensä pakotti häntä vastaamaan valheella; häpeää siitä, ettei hän ollut herra talossaan — ja vielä suurempi olisi häpeä ollut, jos joku olisi sen havainnut. Tosin hän ei ollut tietoinen siitä, että hän tunsi häpeää, sillä hän oli itsehavaintoon tottumaton, hän kun oli aina torjunut sen luotaan. Sillä hän oli aina tottunut ajattelemaan henkilökohtaisesti, kuten esimerkiksi, kun hän aamiaispöydässä sattui katsahtamaan ylös eikä nähnyt vaimoaan, vaan Besterin, joka valmisti kahvia, jolloin hän ajatteli: "Tuo on kyllä kaikesta selvillä, se on varma!" ja häntä harmitti, kun hän ajatteli niin. Nähdessään mr Barterin tulevan kartanoon päin hän ajatteli: "Peijakas! en minä voi tavata häntä" ja pujahti ulos, ja häntä harmitti, että hän näin oli kartellut häntä. Kun hän skottilaisessa puutarhassa kohtasi Jackmanin, joka kasteli ruusuja, sanoi hän tälle: "Rouva on mennyt Lontooseen" ja kääntyi äkisti pois, ja häntä harmitti, että jokin salaperäinen yllyke oli pakottanut hänet kertomaan tämän.
Tällaista oli kautta koko pitkän murheellisen päivän, ja ainoa mikä tuotti hänelle lohtua, oli pyyhkiä jälkisäädöksestä poikaansa koskevat kohdat ja ahertaa uuden, niiden sijalle kirjoitettavan pykälän kimpussa:
Sen johdosta, että vanhin poikani on gentlemannille ja Pendycen nimen kantajalle arvottoman käytöksensä kautta osoittautunut luottamustani ansaitsemattomaksi, ja koska minä mielipahakseni en voi muuttaa tilani perintöjärjestystä, säädän täten, ettei hänen missään muodossa pidä päästä osalliseksi muun omaisuuteni eikä henkilökohtaisten varojeni jakoon, lujasti vakuutettuna siitä, että velvollisuuteni on tehdä niin perheeni ja maan etujen kannalta, ja minä teen tämän säädöksen vihasta vapaana.
Sillä kaiken vihan, minkä häntä esti vaimoa kohtaan tuntemasta se, että hän niin suuresti kaipasi häntä, sen hän lisäsi siihen, mitä hän jo ennestään tunsi poikaansa kohtaan.
Seuraava posti toi kirjeen kenraali Pendyceltä. Hän avasi sen sormin, jotka olivat yhtä tärisevät kuin hänen veljensä käsiala.