Armeijan ja laivaston klubi.
Rakas Horace!
Mikä hitto sai sinut lähettämään tuollaisen sähkösanoman? Se tärveli minulta aamiaisen ja sai minut täyttä vauhtia rientämään Margeryn luo, joka jaksoi mainiosti. Jos hän olisi ollut huonovointinen tai muuta sellaista, olisin tehnyt sen mielihyvällä, mutta nyt hän oli täydessä puuhassa pukujensa takia tai mitä hän lienee puuhannut, ja varmastikin hän piti minua mielipuolena, kun tulin hänen luokseen sellaiseen aikaan aamulla. Sinun ei pidä ottaa tavaksesi lähettää sähkösanomia. Sähkösanoma merkitsee aina jotain tärkeää — ainakin olen minä aina luullut niin. Minä tapasin Georgen, kun hän tuli kovaa kyytiä äitinsä luota. En voi nyt kirjoittaa tämän enempää. Minun pitää juuri mennä syömään.
Harras veljesi Charles Pendyce.
Margery voi hyvin. Hän oli tavannut Georgen. Paatuvin sydämin meni kartanonherra levolle.
Ja keskiviikko päättyi…
Ja torstaina, iltapäivällä, kantoi ruskea tamma mr Pendyceä ajotietä myöten, ja häntä seurasi John-koira. He sivuuttivat "The Firsin", missä Bellew asui, kääntyivät siitä jyrkästi oikealle ja alkoivat kohota kylän yhteismaalle. Heidän mukanaan kulki sen miehen kuva, joka oli tämän kaiken takana — kuva, joka nyttemmin aina asusti kartanonherran mielessä, kummittelija, jolla oli korkeat hartiat, pienet, hehkuvat silmät, lyhyeksi leikatut punaiset viikset, hoikat, väärät sääret. Hän oli ruma tahra tässä järjestelmässä, jota kartanonherra rakasti, perintöoikeuden häpeäpaalu, vitsaus kuin hunnien Attila, rikollinen irvikuva kaikesta siitä, mitä maalais-aatelismiehen pitäisi olla — hänen urheilun ja ulkoilman harrastuksestaan, hänen "sisustaan" ja rohkeudestaan, hänen itsetuntemuksestaan, hänen kyvystään juoda lasinsa pohjaan miehen lailla, hänen ritarillisuudestaan, joka nyt oli käynyt vanhanaikaiseksi. Niin — tiesi mikä jätkä miehekseen, kummittelija keskellä koiraparveaan, huono luonne — mies, joka entisaikoina olisi ammuttu, juopotteleva kalpeanaamainen piru, joka halveksi Horace Pendyceä, jota Horace Pendyce vihasi, mutt'ei oikein voinut halveksia. "Sellainen on aina joka metsästysseudussa!" Kyllä olikin lurjus laatuaan!
Kartanonherra pääsi huipulle, ja koko Worsted Scotton oli näkyvissä. Se oli hiekkaista tannerta, joka kasvoi kanervaa ja piikkihernettä, siellä täällä oli joku yksinäinen mänty; sillä ei ollut mitään arvoa, ja hän himoitsi sitä kuin poika palasta, jonka joku toinen on näpistänyt hänen omenastaan. Häntä kiusasi se, että se siinä levisi, hänen omanaan eikä kuitenkaan hänen, kuin vaimo, joka ei ollut vaimo — ikäänkuin kohtalo olisi sillä huvitellut hänen kustannuksellaan. Täten hän ei voinut muodostaa siitä itselleen mitään selvää kuvaa; sillä kartanonherran laita oli kuten ihmisten yleensä: se mitä hän rakasti ja omisti, sai määrätyn hahmon — hän näki sen. Aina kun sanat "Worsted Skeynes" olivat hänen mielessään — ja ne olivat melkein aina — kohosi hänen mieleensä täsmällinen ja yksityiskohtainen mielle, vaikka sitä on vaikea kuvata; mutta mikä tämä kuva olikin, tiesi hän, että Worsted Scotton tärveli sen. Tosin hän ei voinut keksiä, miten yhteismaata olisi saattanut käyttää, mutta hän tunsi syvästi, että kaikki oli vain torpparien pahansuopuutta, ja sitä hän ei voinut sietää; yksi ainoa elukka ei olisi kahdessa vuodessa voinut lihota sen laihoilla laitumilla. Vain kolme vanhaa aasia vietti siellä viimeisiä päiviään. Sylys polttopuita tai vanhoja sanajalkoja, muutama turvemätäs eräästä erikoisesta paikasta — siinä kaikki mitä itsekkäät talonpojat sieltä saivat kokoon. Mutta torpparit eivät olleet niin vaarallisia — heistä hän kyllä olisi selvinnyt, tuo Peacock se hänelle tuskan tuotti, vain siksi, että hänen maansa sattui rajoittumaan yhteismaahan, ja hänen isänsä olivat käyttäytyneet törkeästi ennen häntä. Mr Pendyce ratsasti ympäri katsellen aitausta, jonka hänen isänsä oli pystyttänyt, kunnes hän tuli siihen kohtaan, minkä Peacockin isä oli repinyt alas; ja oudon sattuman ansiosta — sellaista kun tapahtuu painetuissa kuvauksissa — hän kohtasi Peacockin itsensä, joka seisoi aukossa kuin olisi edeltäpäin aavistanut kartanonherran käynnin. Tamma pysähtyi itsestään, John-koira laskeutui kohtuullisen matkan päähän mietiskelemään, ja pitkän matkan päähän saattoi kuulla sen sitä tekevän ja silloin tällöin lotkaisevan kielen suuhunsa.
Peacock seisoi kädet housuntaskuissa. Vanha olkihattu oli hänellä päässään, hänen tihrusilmänsä tuijottivat maahan, ja hänen hevosensa, jonka hän oli sitonut pystyyn jättämäänsä aidanseipääseen, oli myös kääntänyt katseensa maahan, sillä se halusi nurmea. Mr Pendycen kamppailu hänen palavan navettansa pelastamiseksi oli siitä pitäen alituisesti pysynyt vuokraajan mielessä. Hän tunsi, että hän unohti sitä päivästä päivään — että hän pian olisi unohtanut sen kokonaan. Hän tunsi kuinka hänen vanhat epäilyksensä, jotka hän oli isiltään perinyt, joka hetki kohosivat hänen mielessään. Ja niin oli hän tullut tänne katsomaan, mitä aukon näkeminen vaikuttaisi hänen kiitollisuuden tunteeseensa. Hänen nähdessään kartanonherran alkoivat hänen pienet silmänsä vilkkua edestakaisin kuin porsaan silmät, kun se saa potkun takaapäin. Se, että mr Pendyce oli valinnut juuri tämän hetken tänne tullakseen, oli kuin vihjaus siitä, että kaitselmus, joka tietää kaiken, tiesi myös, mitä mr Pendycen oli paras tehdä.
"Hyvää iltaa, herra. Kuiva ilma; sadetta on kovasti tarvis. Minä en saa mitään rehua, jos tätä jatkuu."