Geoffrey Winlow'n miellyttävä ääni kuului sanovan:
"Olkaa hyvä ja jättäkää puhuminen johtajan kanssa!"
Kartanonherra käänsi tammansa ja ratsasti pois; ja John-koira, joka oli odottanut kohtuullisen välimatkan päässä, seurasi perässä, kieli suusta riippuen.
Kartanonherra kääntyi veräjästä kotiviidakon läpi vievälle tielle, ja John-koira, joka vainusi riistaa sekä vasemmalla että oikealla puolellaan, liikutti lakkaamatta sekä kuonoaan että häntäänsä. Viidakossa oli viileätä. Metsän kesäkuinen lehvistö muodosti pitkän holvin, jonka harjalla mutkitteli sininen kaistale taivasta. Tammien ja pähkinäpuiden, pyökkien ja jalavien välissä häämötti siellä täällä koivun runko, jonka nämä vanhemmat puut olivat ikäänkuin ottaneet vangiksi ja pusersivat piiriinsä, ylpeinä saaliistaan, ikäänkuin tahtoen estää tätä metsän herkkää henkeä pääsemästä heidän käsistään. Ne tiesivät, että jos tämä heidän haltiattarensa, joka oli villimpi ja kuitenkin lauhkeampi kuin ne itse, olisi poistunut, olisivat ne menettäneet arvonsa ja sulonsa, yhdyskuntansa sielun.
Kartanonherra laskeutui maahan ja sitoi hevosensa ja istui läheisimmän koivun alle, kaatuneen jalavan rungolle. John-koira istuutui myös ja katseli häntä rakastavin silmin. Ja näin istuessaan he ajattelivat ajatuksiaan, mutta ne olivat kummallakin erilaiset.
Sillä tämän koivupuun alla oli Horace Pendyce suudellut vaimoaan sinä päivänä, jolloin oli tuonut hänet kotiinsa Worsted Skeynesiin, ja vaikka hän ei havainnut yhtäläisyyttä vaimonsa ja koivun välillä, mistä joku poloinen kuvittelija olisi voinut huomauttaa, ajatteli hän nyt kuitenkin tuota iltapäivää. Mutta John-koira ei sitä ajatellut; hänen muistonsa oli liian usvainen, sillä tämä oli tapahtunut kaksikymmentäkahdeksan vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Mr Pendyce istui kauan siinä hevosineen ja koirineen, ja mustasta kerästä, jonka enemmän kuin puoleksi uneen vaipunut John-koira muodosti, välkähti aika-ajoin silmä, joka loisti sen isäntää kohti kuin palvova tähti. Aurinko loisti myös ja kultasi koivunrungon. Linnut ja nelijalkaiset aloittivat iltapuuhansa viidakossa, ja jänikset, jotka hypähtivät esiin ajotielle, katsahtivat hämmästyneinä koiraan ja hyppäsivät takaisin taas. Ne tiesivät, ettei hevosmiehillä ole pyssyjä, mutta ne eivät uskaltaneet luottaa tuohon mustaan, pörröiseen otukseen, jonka kuono niin värähteli joka kerta, kun ne tulivat näkyviin. Sääsket alkoivat tanssia, ja niiden tanssiessa saivat kaikki äänet ja tuoksut ja hahmot illan leiman. Ja ilta oli kartanonherrankin sydämessä.
Verkkaan ja kankeasti hän nousi rungolta ja lähti ratsastamaan kotiin. Siellä oli oleva aivan yhtä yksinäistä, mutta talo on sentään parempi kuin metsä, missä sääsket tanssivat, linnut ja nelijalkaiset puuhaavat ja varjot pitenevät, missä aurinko hiipii puunrunkoja ylöspäin ja kaikki ovat välinpitämättömiä omistajaansa, ihmistä, kohtaan.
Kello oli yli puoli seitsemän, kun hän meni työhuoneeseensa. Akkunan ääressä seisoi joku nainen, ja mr Pendyce sanoi:
"Anteeksi…"