Nainen kääntyi; se oli hänen vaimonsa. Kartanonherra pysähtyi käheästi äännähtäen ja seisoi paikallaan peittäen kädellään silmänsä.
ÄKILLINEN "PENDYCITIS" -KOHTAUS
Mrs Pendyce tunsi olevansa varsin heikko rientäessään pois Chelseasta.
Hän oli kestänyt monta tuntia kovaa mielenliikutusta, mitään syömättä.
Kuin pilvet auringon laskussa tai helmiäisen värit, niin vaihtuvat, sanotaan, ihmisten mielialat — toisiinsa kietoutuneina kuin koruompeleen langat, horjuvampina kuin huhtikuun sää, ja kuitenkin niillä on aina oma poljentonsa, jonka tahtia vain kukaan ei ole osannut tulkita.
Kuppi teetä kotimatkalla, ja hänen mielensä virkistyi! Hänestä näytti äkkiä kuin olisi ollut paljon melua tyhjästä! Kuin olisi joku tietänyt, miten typeriä ihmiset voivat olla, ja sepittänyt näytelmän tästä aiheesta. Mutta tämä mielen hilpeys haihtui, kun hänelle esiintyi kysymys, mitä hänen nyt oli tehtävä.
Hän saapui hotelliinsa ilman että oli tehnyt päätöstään. Hän istuutui lukuhuoneeseen kirjoittamaan Gregorylle, ja hänen istuessaan siinä kynä kädessään valtasi hänet peloittava halu sanoa hänelle katkeria asioita, koska Gregory oli saattanut tämän kaiken heidän niskoilleen sen vuoksi, ettei nähnyt ihmisiä sellaisina kuin he olivat. Mutta hänellä oli niin vähän tottumusta katkeruuksien sanomiseen, ettei hän keksinyt mitään kyllin sievää muotoa, ja lopuksi hänen oli pakko jättää ne kokonaan pois. Lopetettuaan kirjeen ja lähetettyään sen hän tunsi olonsa helpommaksi. Ja hänen mieleensä välähti äkkiä, että jos hän heti säälisi tavaransa, ehtisi hän juuri 5.55 junassa kotiin.
Samoin kuin poistuessaan kotoaan niin hän kotiin palatessaankin noudatti vaistoaan, ja hänen vaistonsa käski hänen välttää tarpeetonta melua ja kärsimystä.
Aseman raihnaiset rattaat, homeiset ja tallilta hajuavat, kantoivat hänet melkein rakkaasti kotia kohti. Vanha kuski, jolla oli sileäksi ajetut, iloiset linnunkasvot, ajoi melkein vimmaisella vauhdilla, sillä vaikka hän ei mitään tietänyt, tunsi hän, että kahden ja puolen päivän poissaolo oli mrs Pendycelle vallan riittävä. Veräjätuvalla istui vanha Roy, ja sen nähdessään alkoi mrs Pendycen sydän täristä, kuin olisi hän vasta nyt tajunnut, että oli tulossa kotiin.
Kotiin! Pitkä, kapea, linjasuora tie, sumu ja hiljaisuus, sadekuurot ja helteiset, kirkkaat iltapäivät; puuhiilen ja heinän haju ja hänen kukkiensa tuoksu; kartanonherran ääni, niittokoneiden kuiva rätinä, koirien haukunta ja puimakoneen etäinen jyske. Ja sunnuntain äänet — kirkonkellot ja naakat ja mr Barterin saarna; ja maut — ruokienkin maut! Ja kaikki nämä äänet ja hajut ja maut ja ilmanhenki hänen poskillaan tuntuivat aina olleen menneisyydessä ja aina olevan tulevaisuudessa.
Hän punastui ja kalpeni vuorotellen eikä tuntenut iloa eikä surua, sillä entinen elämä huuhtoi kuin laine hänen ylitseen. Hän meni suoraan miehensä työhuoneeseen odottamaan tämän tuloa. Kun tämä käheästi äännähti, alkoi hänen sydämensä lyödä kiivaasti, ja vanha Roy ja John-koira murisivat hiljaa toisilleen.