"Mikään ei saa minua sitä tekemään", sanoi hän, ja hänen äänensä oli tuima ja ankara, kuin puhuisi hän jollekin mahtavammalle kuin itselleen. "Minä olen ajatellut sitä kaiken aamua, ja hitto minut periköön, jos sen teen! Tuo mies on roisto. Minä en aio antaa nutistaa itseäni!"
Mrs Pendyce liitti kätensä yhteen.
"Oh, Horace", sanoi hän, "mutta sehän koskee meitä kaikkia! Anna hänelle vain tuo lupaus!"
"Ja anna hänen hypätä minun niskaani!" huusi kartanonherra. "Kautta
Jumalan, ei!"
"Mutta Horace, sitähän sinä juuri tahdoit Georgen tekevän. Sinä kirjoitit hänelle ja vaadit häneltä lupausta."
Kartanonherra vastasi:
"Sinä et ymmärrä siitä mitään, Margery; sinä et tunne minua ensinkään. Luuletko sinä, että minä aion mennä kertomaan hänelle, että hänen vaimonsa on hylännyt minun poikani — antaa hänen pidellä minua kuin kalaa koukussa koko tämän ajan ja sitten lopuksi antaa hänen voittaa. Ei, vaikka minun pitäisi lähteä maanpakoon — ei vaikka —"
Hän lopetti siihen, kuin olisi kuvaillut mieleensä kohtaloista katkerimman.
Mrs Pendyce tarttui hänen takkinsa rintapieliin ja kumartui hänen puoleensa. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Ja hänen seisoessaan siinä uhosi hänestä lämpöä ja tuoksua ja suloa, kuin hän olisi nuori taas, kuin muotokuva, jonka alla he seisoivat.
"Etkö, vaikka minä pyytäisin sinua, Horace?"