Mrs Pendyce mutisi jotakin epämääräistä.
Hänestä tämä kaikki tuntui unenomaiselta, ilkeältä houreelta.
Ukkosenjyrähdys sai hänet peittämään kasvonsa.
Bellew astui akkunan ääreen, katsahti taivaalle ja palasi lieden luo. Hänen pienet palavat silmänsä näyttivät katsovan vieraan läpi. "Jos en minä nyt heti rupea puhumaan", ajatteli mrs Pendyce, "niin en saa puhutuksi ensinkään".
"Minä olen tullut", alkoi hän, ja näin sanoessaan hän tunsi pelkonsa haihtuvan; ääni, joka tähän saakka oli ollut niin epävarma, kaikui taas lujana, ja silmät, jotka olivat melkein pelkkää terää, katsoivat tummina ja lempeinä mieheen, jonka vallassa he kaikki olivat — "olen tullut kertomaan teille jotain, kapteeni Bellew!"
Lieden ääressä seisova mies kumarsi, ja kuin joku ilkeä lintu liiteli pelko taas mrs Pendycen harteille. Oli kauheaa, oli barbaarista, että hänen, että kenenkään piti puhua sellaisista asioista, oli barbaarista, että miehet ja naiset ymmärsivät niin väärin toisensa, että heissä oli niin vähän myötätuntoa ja hienoutta; oli barbaarista, että hänen, Margery Pendycen, piti puhua tästä asiasta, joka oli heille kummallekin tuottava niin paljon tuskaa. Kaikki oli niin viheliäistä ja karkeata ja jokapäiväistä! Hän otti nenäliinansa ja pyyhkäisi sillä huuliaan.
"Suokaa anteeksi, että minä sanon sen. Teidän vaimonne on hylännyt minun poikani, kapteeni Bellew!"
Bellew ei liikahtanut.
"Hän ei rakasta häntä; hän kertoi sen minulle itse! Poikani ei tule enää koskaan tapaamaan häntä!"
Miten kauheaa, miten inhottavaa!
Ja yhä vieläkin seisoi Bellew ääneti ja ahmi häntä pienillä silmillään; eikä hän voinut sanoa, kuinka kauan tätä kesti.