"Poloista pukuani!" ajatteli hän. "Voisinkohan minä jäädä tänne vähäksi aikaa? Sade näyttää kohta menevän ohi!"
Tummanpunerva pilvi oli mennyt ohitse ja painunut talon taakse, ja loistavasta valkeasta pilvestä valui välkkyvää sadetta; kaistale syvänsinistä taivasta näkyi tienvieressä olevien mäntyjen takaa. Rastaat olivat jo liikkeellä matoja hakemassa. Pitkin oksaa hyppivä orava pysähtyi katselemaan mrs Pendyceä, ja mrs Pendyce katseli hajamielisesti oravaa pienen nenäliinan takaa, jolla hän kuivasi silmiään.
"Miesraukka!" ajatteli hän — "poloinen, yksinäinen olento! Kas siinä tulee aurinko!"
Ja hänestä tuntui, kuin aurinko nyt olisi ensi kertaa näyttäytynyt koko tänä kauniina, lämpimänä vuonna. Hän tarttui taas hameeseen molemmin käsin, lähti kulkemaan pihatietä poispäin ja oli pian taas vainioiden keskellä.
Kaikki vihanta välkähteli, ja ilman oli sade niin huuhtonut, että kaikki kesäiset tuoksut olivat haihtuneet ja jäljellä oli vain se kristallinen tuoksu, joka ei ole mitään tuoksua ensinkään. Mrs Pendycen kengät olivat pian läpimärät.
"Kuinka minä olen onnellinen!" ajatteli hän. — "Kuinka iloinen ja onnellinen minä olen!"
Ja tunne, joka oli näitä sanoja epämääräisempi, valtasi hänen mielensä ja tunki tieltään kaikki muut tunteet täällä sateesta vettyneillä vainioilla.
Pilvi, joka niin kauan oli riippunut Worsted Skeynesin yllä, oli hajonnut ja haihtunut. Jokainen ääni oli kuin musiikkia, jokainen liike kuin tanssia. Hän ikävöi päästä aikaisten ruusujen luo näkemään, kuinka sade oli pidellyt niitä. Hänen oli mentävä porraspuun yli ja siitä onnellisesti päästyään hän pysähtyi hetkeksi ja otti lujemmin kiinni hameistaan. Hän oli kotivainiolla nyt, ja suoraan hänen edessään oli kartano. Pitkänä ja matalana ja valkeana se seisoi siinä lumoavassa iltavalaistuksessa, ja kaksi loistavaa akkunaa, joille aurinko lankesi, valvoi kuin kaksi silmää yli sen maitten; ja sen takana, vasemmalla, oli kyläkirkko leveänä, tanakkana ja harmaana jalaviensa välissä. Ylt'ympäri joka puolella oli hiljaista — englantilaisen iltapäivän unelias, usvainen rauha.
Mrs Pendyce käveli kohti puistoansa. Tultuaan sitä lähelle hän näki oikealla puolellaan kartanonherran ja mr Barterin. He seisoivat yhdessä katsellen erästä puuta, ja — kuin palvelevan alaluokan vertauskuvana — John-koira istui hännällään ja sekin katsoi kohti puuta. Kirkkoherran ja mr Pendycen kasvot muodostivat kumpikin yhtä suuren kulman ylöspäin, ja niin erilaiset kuin nämä kasvot ja vartalot olivatkin, edustaessaan kahta ikuisesti kilpailevaa perikuvaa, hämmästytti mrs Pendyceä kuitenkin heidän oleellinen yhtäläisyytensä. Oli kuin henki, hakiessaan itselleen ruumista, olisi kohdannut nämä kaksi hahmoa ja epätietoisuudessaan päättänyt ottaa asuntonsa kumpaankin.
Mrs Pendyce ei huiskuttanut heille, vaan astui kiireesti marjakuusien lomaan ja veräjästä sisään.