"Roy, Roy, kuinka saatat noin, rakas?"
Mr Pendyce sanoi:
"Tuo vanha koira on kohta menettänyt kaikki hampaansa; meidän on kai tehtävä loppu siitä."
Hänen vaimoonsa se näytti koskevan.
"Oi ei, Horace — ei, ei!"
Kartanonherra rykäisi.
"Meidän täytyy ajatella koiraa!" hän sanoi.
Mrs Pendyce nousi ja seurasi miestään huoneesta hermostuneesti rutistaen kirjeen kokoon.
Kapea polku johti pihakentän poikki kirkkoa kohti, ja sitä myöten oli nyt koko talon väki liikkumassa. Sulkahattuiset palvelustytöt kiiruhtivat ryhmissä, kaksin ja kolmisin; hovimestari seurasi verkkaisesti itsekseen. Palvelija ja ratsupoika saapuivat sitten, jättäen jälkeensä ilmaan pomadan tuoksua. Senjälkeen kenraali Pendyce, päässään korkea litteäkupuinen huopahattu, kädessä espanjanruoko ja rukouskirja; hän käveli Been ja Norah'n välissä, joilla myös oli rukouskirjat ja foksterrieri kummallakin sivullaan. Viimeksi kartanonherra, päässä korkea hattu, kuusi tai seitsemän askelta vaimonsa edellä, jolla oli pieni samettipäähine.
Naakat olivat lopettaneet kaartelunsa ja vaakkumisensa; vain "viiden minuutin kellojen" katkonainen kaiuton helinä rikkoi sunnuntaihiljaisuuden. Vanha hevonen, jota ei vielä ollut otettu pois syötöltä, seisoi liikkumatonna, lepuuttaen toista takajalkaansa, pää polkua kohti kääntyneenä. Hautausmaan veräjän sisäpuolella kirkkoherra, tanakkana ja tukevana, matala hattu vinosti kaljulla otsallaan, puhutteli vanhaa kuuroa torpparia. Hän kohautti hattuaan ja nyökkäsi naisille; sitten hän lopettamatta lausettaan hävisi sakaristoon. Urkujen ääressä mrs Barter puuhaili rekisterin kanssa ollakseen valmiina soittamaan miehensä kirkkoon, ja hänen puolittain loistavat, puolittain pelokkaat silmänsä olivat kiinteästi tähdätyt sakariston oveen.