Kartanonherra ja mrs Pendyce tulivat, nyt melkein rinnakkain, käytävää pitkin ja istuutuivat tyttäriensä ja kenraalin viereen ensimmäiseen penkkiin vasemmalla. Se oli korkea ja täytetty. He polvistuivat korkeille punaisille jakkaroille. Mrs Pendyce pysyi niin yli minuutin ajan vaipuneena ajatuksiin; mr Pendyce nousi aikaisemmin ja, katsellen alaspäin, potkaisi jakkaraa, joka oli asetettu liian lähelle istuinta. Kiinnittäen lasit nenälleen hän tutkisteli vanhaa kulunutta raamattua; sitten hän nousi, meni kuoripulpetille ja alkoi ottaa selvää päivän tekstistä. Kello lakkasi soimasta; kuului sihisevä, suriseva ääni; mrs Barter oli alkanut soittaa ja kirkkoherra oli astunut sisään valkoiseen messukaapuun pukeutuneena. Selin häneen haki mr Pendyce edelleenkin tekstiä. Jumalanpalvelus alkoi.
Tavallisesta lasiakkunasta korkealla kirkon oikeanpuoleisessa siivessä loi aurinko säteen suoraan Pendycein penkkiin. Viimein se viivähti mrs Barterin kasvoilla, valaisten hänen pehmeät, ryppyiset, pelokkaasti punastuneet poskensa, hänen otsansa uurteet ja hänen loistavat silmänsä, jotka jännittyneinä ja arkoina vaelsivat hänen miehestään nuotteihin ja takaisin. Jokainen kurttu ja kulmienrypistys kirkkoherran kasvoilla sai soiton värähtämään, kuin olisi kouristus käynyt soittajan sielussa. Pendycein penkissä molemmat tytöt veisasivat äänekkäästi ja varsin tunteikkaasti. Mr Pendyce veisasi myöskin ja pari kertaa hän hämmästellen silmäsi veljeänsä kuin ei tämä aikaansaisi kyllin kovaa ääntä. Mrs Pendyce ei veisannut, mutta hänen huulensa liikkuivat ja hän seurasi katseellaan lukemattomia tomuhiukkasia, jotka tanssivat pitkässä viistossa auringonsäteessä. Sen kultainen keila väistyi verkkaan pois hänen luotaan ja hävisi sitten kuin loihdun ajamana. Mrs Pendyce antoi katseensa vaipua. Jotakin oli auringonsäteen keralla karannut hänen sielustaan; hänen huulensa eivät enää liikkuneet.
Kartanonherra veisasi äänekkäästi pari säveltä, lausui puheäänellä kolme, veisasi taas kaksi, virsi loppui. Hän nousi paikaltaan, laski kätensä pulpetin reunoille, kumartui eteenpäin ja alkoi lukea tekstiä. Hän luki kertomusta Abrahamista ja Lootista, ja heidän karjastaan ja lammaslaumastaan ja siitä, kuinka he eivät voineet asua yhdessä, ja lukiessaan hän kuin oman äänensä lumoamana ajatteli:
"Tämän tekstin minä luen hyvin, minä Horace Pendyce. Minä olen Horace
Pendyce — Horace Pendyce. Amen, Horace Pendyce!"
Ja ensimmäisestä vasemmanpuoleisesta penkistä mrs Pendyce kiinnitti silmänsä häneen, sillä se oli hänen tapansa, ja ajatteli, kuinka hän kevään taasen tultua menisi kaupunkiin, yksin, ja asuisi Greenin hotellissa, missä hän aina oli asunut isänsä kanssa tyttönä ollessaan. George oli luvannut pitää huolta hänestä ja tehdä hänen kanssaan kierroksen teattereissa. Ja unohtaen, että oli ajatellut näin joka syksy viimeisen kymmenen vuoden kuluessa hän hymyili lempeästi ja nyökkäsi. Mr Pendyce lausui:
"Ja minä tahdon tehdä siemenesi runsaaksi kuin tomun maan päällä; niin että jos joku voi laskea tomun maan päällä, silloin voidaan laskea sinunkin siemenesi. Nouse, käy maan läpi pitkin sen pituutta ja leveyttä; sillä minä tahdon antaa sen sinulle. Silloin Abraham siirsi telttansa ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronissa, ja rakensi sinne alttarin Herralle. Tähän päättyy ensimmäinen teksti."
Aurinko, joka nyt oli saavuttanut toisen akkunan, loi taas kultaisen juovan kirkon läpi; taaskin lukemattomat tomuhiukkaset tanssivat ja jumalanpalvelus jatkui.
Syntyi hiljaisuus. Lintukoira John, joka makasi tantereella kirkon ulkopuolella, työnsi pitkän mustan kuononsa kirkkotarhan veräjän alitse; foksterrierit, jotka kärsivällisesti istuivat ruohostossa, teroittivat korviaan. Yksitoikkoisesti puhuva ääni rikkoi hiljaisuuden. Lintukoira John huokasi, foksterrierien korvat painuivat, ne makasivat raskaasti toisiaan vasten. Kirkkoherra oli ruvennut saarnaamaan. Hän saarnasi hedelmällisyydestä, ja heti alkoi kuusi hänen lastaan levottomasti liikahdella oikeanpuoleisessa penkissä. Mrs Barter, joka istui sivuittain ja vailla selkänojaa, tuijotti jäykästi miehensä selkään; hämmennyksen ryppy näkyi hänen kulmillaan. Aika-ajoin hän liikahteli kuin koskisi hänen selkäänsä. Kirkkoherra valvoi silmillään seurakuntaansa, jottei vain kukaan heistä vaipuisi uneen. Hän puhui kauaskaikuvalla äänellä.
Jumala — hän sanoi — toivoi ihmisten olevan hedelmällisiä, tarkoitti heidät olemaan hedelmällisiä, käski heidän olla hedelmällisiä. Jumala — hän sanoi — loi ihmiset ja loi maan; Hän loi ihmisen olemaan hedelmällisen maan päällä; Hän ei luonut ihmistä kysymään eikä vastaamaan eikä väittelemään. Hän loi hänet olemaan hedelmällinen ja omistamaan maan. Kuten he olivat kuulleet tämänaamuisessa kauniissa tekstissä, oli Jumala säätänyt rajat, avioliiton rajat, joiden piirissä ihmisen tuli lisääntyä; näiden rajojen piirissä oli hänen velvollisuutensa lisääntyä ja lisääntyä ylenpalttisesti, kuten Aabrahamkin lisääntyi. Nykypäivinä on vaaroja, loukkuja ja ansoja monta; nykypäivinä ihmiset kaikkialla ja avoimesti, häpeämättä, saarnasivat häpeällisiä oppeja. Olkoot he varuillaan. Hänen pyhä velvollisuutensa on sulkea pois sellaiset ihmiset sen seurakunnan piiristä, jonka Jumala on hänen huomaansa uskonut. Heidän suurimman runoilijansa sanaa käyttäen: "Tällaiset ihmiset ovat vaarallisia", — vaarallisia kristinuskolle, vaarallisia maalle ja kansalliselle elämälle. Heitä ei ole maailmaan pantu noudattamaan synnillistä taipumustaan, tottelemaan kuolevaista järkeään. Jumala vaatii uhreja ihmisiltä. Isänmaanrakkaus vaatii uhreja ihmisiltä, se vaatii heitä hillitsemään taipumuksensa ja halunsa. Se vaatii heiltä heidän ensimmäisenä velvollisuutenaan miehinä ja kristittyinä, että he ovat hedelmällisiä ja lisääntyvät, voidakseen viljellä tämän hedelmällisen maan, mutta ei itsekkäästi, ei vain heitä itseään varten. Se vaatii heitä lisääntymään, jotta he ynnä heidän lapsensa voisivat lyödä kuningattarensa ja maansa viholliset ja pitää korkealla Englannin nimeä kaikissa taisteluissa kaikkia vastaan, jotka röyhkeästi yrittävät raastaa sen lipun tomuun.
Kartanonherra avasi silmänsä ja katsoi kelloaan. Pannen kätensä ristiin hän rykäisi, sillä hän ajatteli silpunleikkuukonetta. Hänen vieressään hymyili mrs Pendyce kuin unessa, katse tähdättynä alttariin. Hän ajatteli: "Millwordilla, Bond Streetillä, on tavallisesti viehättäviä pitsejä. Kenties minä keväällä voisin — — Tai myös Goblinilla, heidän point de Venise —"