"Kuka te olette? Mitä tahdotte?"
Mies astuu valokehään.
"Jaspar! Sinäkö? Mitä ihmettä —"
"Minä tahdon puhua kanssasi."
"Puhua? Tiedätkö mikä vuorokauden aika nyt on?"
"Aika — ei mitään sellaista ole. Voisit sinä nyt antaa minulle suudelman kahden vuoden jälkeen? Minä olen juonut, mutta en ole päissäni."
Mrs Bellew ei suudellut häntä eikä myöskään vetänyt kasvojaan pois.
Mitään hätääntymisen merkkiä ei näkynyt hänen jäänharmaissa silmissään.
Hän sanoi: "Jos minä päästän sinut sisään, niin lupaatko sanoa
sanottavasi sukkelaan ja mennä tiehesi?"
Pienet ruskeat pirut tanssivat Bellew'n kasvoilla. Hän nyökkäsi. He seisoivat uunin ääressä arkihuoneessa, ja molempien huulilla väreili erikoinen hymyily.
Oli vaikeata katsella ylen vakavasti henkilöä, jonka kanssa oli elänyt vuosia, jonka kanssa oli yhdessä kokenut inhimillisen intohimon, lähentymisen ja vieraantumisen, joka tunsi kaikki nuo jokapäiväiset pikkuseikat, mitä yhdessä eläneet miehet ja naiset tuntevat toisistaan, jonka kanssa lopuksi oli lakannut yhdessä elämästä, vihatta, vain siksi, että luonto niin vaati. Kummallakaan heistä ei ollut mitään salattua, ja hymyillen heikosti kuin itse tiedon hymyä Jaspar Bellew ja Helen, hänen vaimonsa, katselivat toisiaan.
"Niin", lausui mrs Bellew taas, "mitä varten sinä olet tullut?"