"Hän riutuu pois — vanha kunnon Bigson riutuu pois. Minä en voi kuulla mitä hän sanoo, kun hän mutisee niin; ja hän unohtaa kaiken. Ajatteles, että hän on unohtanut minun olleen Oxfordissa. Mutta me emme saa hänen vertaisiaan palvelijoita enää nykyään. Tuo mies, jonka me nyt olemme saaneet, on unelias otus. Unelias! Hän on — Mitä tuo on, tuolla tiellä? Ei kukaan saa tuolla lailla ajaa! Kuka se on! Minä en voi nähdä."
Keskellä tietä lähestyivät rattaat täyttä vauhtia. Bee tarttui isänsä käsivarteen ja työnsi sitä tarmokkaasti, sillä mr Pendyce seisoi paikallaan kuin patsas pelkästä paheksumisesta. Rattaat sivuuttivat hänet yhden jalan etäisyydeltä ja hävisivät kaartaen asemalle päin. Mr Pendyce kääntyi niiden jälkeen.
"Kuka se oli? Hävytöntä! Ja vielä lisäksi sunnuntaina! Miehen täytyi olla päissään; hän oli vähällä ajaa jalkojeni yli. Huomasitko, Bee, hän oli vähällä —"
Bee vastasi:
"Se oli kapteeni Bellew, isä; minä näin hänen kasvonsa?"
"Bellew? Tuo päihtynyt lurjus? Minä haastan hänet oikeuteen.
Huomasitko, Bee, hän oli vähällä —"
"Kenties hän oli saanut huonoja uutisia", sanoi Bee. "Tuolla juna nyt lähtee. Minä toivon, että hän saavutti sen."
"Huonoja uutisia! Onko se mikään aihe ajaa minun ylitseni? Sinä toivot, että hän saavutti sen — minä toivon, että hän myöhästyi. Se lurjus! Minä toivon, että hän ajaisi itsensä kuoliaaksi!"
Tähän kiihtyneeseen tapaan mr Pendyce jatkoi, kunnes he saapuivat kirkolle. Kulkiessaan kirkonkäytävää myöten he sivuuttivat Gregory Vigilin, joka oli penkissä nojautuneena eteenpäin, kyynärpäät pulpetilla ja peittäen käsillään silmänsä…
Kello yksitoista samana yönä seisoi eräs mies mrs Bellew'n huoneiston oven ulkopuolella Chelseassa ja soitti kiivaasti kelloa. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, mutta hänet pienet tummat silmänsä kipunoivat. Ovi avattiin, ja Helen Bellew seisoi siinä iltapuvussa, pidellen kynttilää kädessään.