Mrs Pendyce, jonka poskien puna haihtui, sanoi:
"George muistuttaa paljon Hubert-raukkaa."
Horace Pendyce veti kellonsa pieluksen alta.
"Oh!" Mutta hän pidätti jatkon: "sinun sukusi!" sillä Hubert Totteridge ei ollut vielä ollut vuottakaan vainajana. "Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan. Sinä pidätät minua puheillasi; minun pitäisi jo olla kylvyssä."
Verhottuna pyjama-pukuun, jossa oli hyvin leveät siniset juovat, silmät harmaina, viikset harmaina, hoikkana ja suoraselkäisenä hän seisahtui ovelle.
"Tytöillä ei ole hituistakaan mielikuvitusta. Mitä luulet Been sanoneen? 'Minä toivon, ettei hän myöhästynyt junasta.' Myöhästynyt junasta! Hyvä Jumala! Ja minä olin vähällä — olin vähällä —" Kartanonherra ei lopettanut lausettaan; mitkään muut sanat kuin raaoilta ja hillittömiltä tuntuvat eivät olisi riittävästi tulkinneet hänen käsitystään väittämänsä vaaran suuruudesta, ja hänen luontoaan ja kasvatustaan vastaan soti liioitella ruumiillista uhkaa.
Murkinalla hän oli tavallista ystävällisempi Gregorylle, joka aikoi lähteä ensimmäisessä junassa. Mr Pendyce kohteli yleensä häntä pikemminkin epäluuloisesti, kuten vaimon serkkua kohdellaan, varsinkin jos tällä on huumorin tajua.
"Oikein kelpo mies", oli hänen tapansa sanoa hänestä, "mutta radikaali läpikotaisin". Mitään muuta nimitystä hän ei keksinyt Gregoryn omituisuuksille.
Gregory lähti vihjaamatta sen enempää käyntinsä tarkoitukseen. Ratsupoika kyyditsi hänet asemalle vaunuissa, ja hän istui niissä hattu kädessään ja pää avonaisena akkunan ääressä, kuin tahtoen tuulen puhaltavan pois jotain hänen aivoistaan. Ja koko matkan ajan, kaupunkiin saakka, hän katsoi ulos akkunasta, ja puoleksi humoristiset, puoleksi huolestuneet ilmeet vaihtelivat hänen kasvoillaan. Kuin verkkaan aukikierretty panoraama ilmestyi hänen katseensa eteen herraskartano herraskartanon, kirkko kirkon jälkeen syksyisessä päivänpaisteessa, pensasrivien ja lehtojen välissä, jotka olivat ylt'yleensä ruskeata ja kultaa; ja kaukana kohoavalla kummulla kulki verkkaan kyntömies, varjokuvan lailla taivasta vasten näkyen.
Asemalta hän lähti ajurilla asianajajansa luo Lincoln's Inn Fieldsiin. Hänet vietiin huoneeseen, josta puuttuivat kaikki lainopilliset lisäkkeet, lukuunottamatta sarjaa Oikeudenpäätöksiä ja orvokkikimppua, joka oli tuoreella vedellä täytetyssä lasissa. Edmund Paramor, "Paramor & Herringin" vanhempi osakas, sileäksi ajeltu kuusikymmenvuotias, jonka teräksenharmaa tukka oli suittu ylös otsalta kuin kukonharja, tervehti häntä hymyillen.