Kolmannessa useammasta pienestä huoneesta, missä oli himmennetty valaistus, he istuivat pöydän ääreen nurkkaan, ja pöydän alla hiipi Helen Bellew'n kenkä lattiaa pitkin, kunnes se kosketti Georgen patenttijalkineita. Heidän silmissään oli kaikesta niiden muka varovaisuudesta huolimatta hehku, joka ei ottanut sammuakseen. Muuan vieras, joka maisteli punaviiniä tavallisen pöytänsä ääressä toisella puolen pientä huonetta, tarkasteli heitä kuvastimesta, ja hänen vanhaan sydämeensä läikähti lämmin hehku, puoleksi kateutta, puoleksi myötätuntoa; ymmärtävä hymy värähdytti hänen silmiään ympäröiviä ryppyjä. Niiden lempeys haihtui, ja jäljelle jäi pieni irve paljaaksi ajeltujen huulten ympärille. Naapurihuoneen oven takana kohtasi kaksi edeskäypää toisensa, ja heidän nyökkäyksissään ja vilkutuksissaan oli sama tiedoton myötätunto, sama tietoinen irve. Ja vanha vieras ajatteli:
"Kuinka kauan se kestänee?… Edeskäypä! … kuppi kahvia ja laskuni!"
Hän oli aikonut mennä teatteriin, mutta hän jäi sensijaan katsomaan mrs
Bellew'n valkeita hartioita ja loistavia silmiä loistavasta peilistä.
Ja hän ajatteli:
"Heillä on nuoruus nyt! Ah, nuoruus!… Edeskäypä, lasi Benedictineä!" Ja kun hän kuuli Helen Bellew'n naurun, hänen vanhaan sydämeensä koski. "Ei kukaan", hän ajatteli, "tule enää koskaan nauramaan minulle noin!… Kuulkaa, edeskäypä, mitä tämä on? Te olette pannut laskuuni yhden jäätelön!" Mutta edeskäyvän mentyä hän katseli uudestaan peiliin ja näki heidän kilistävän lasejaan, jotka olivat täynnä kuohuvaa kultaista viiniä, ja hän ajatteli: "Olkoon onneksenne! Yhdestä noiden hampaiden välkkeestä minä antaisin, rakkaani —"
Mutta hänen katseensa lankesi paperikukkiin, jotka koristivat hänen pientä pöytäänsä — keltaista ja punaista ja vihreää, kovaa, elotonta, koreaa. Hän näki ne äkkiä sellaisina kuin ne olivat, ja viininsakan lasissaan, liemitahrat liinalla ja syömiensä pähkinöiden jätteet. Hän puhkui ja rykäisi. "Tämä paikka ei enää ole sama kuin ennen", hän ajatteli. "Minä en tule tänne toistamiseen!"
Hän vääntäytyi päällystakkiinsa mennäkseen, mutta hän katsoi vielä kerran peiliin ja kohtasi heidän silmänsä kiintyneinä häneen itseensä. Niistä hän luki nuoruuden huoletonta sääliä vanhuutta kohtaan. Hänen silmänsä vastasivat heidän silmäinsä heijastukseen. "Odottakaahan! Teillä on nuoruus nyt! Minä en toivota teille mitään murhetta, armaani!" ja ontuen — sillä toinen hänen jaloistaan oli rampa — hän meni tiehensä.
Mutta George kumppaneineen jäi istumaan, ja jokaisesta viinilasista kävi heidän silmäinsä hehku yhä loistavammaksi. Sillä oliko nyt huoneessa ketään, josta heidän tarvitsi välittää? Ei elävää sielua! Vain hoikka tumma nuori edeskäypä, joka katsoi vähän kieroon ja oli keuhkotautinen, ja pieni juomanlaskija, jolla oli kalpeat ja kärsivän näköiset kasvot. Ja koko maailmalla näytti olevan heidän juomansa viinin väri; mutta he juttelivat yhdentekevistä asioista, ja vain heidän hilpeät ja loistavat silmänsä tosiaan puhuivat. Tumma nuori edeskäypä seisoi syrjässä liikkumattomana, ja hänen kierosilmäisessä katseessaan, joka oli kiintynyt Helen Bellew'n hartioihin, oli jossakin hurskaassa taulussa kuvatun pyhimyksen tiedoton kaipaus. Kenenkään huomaamatta pieni juomanlaskija kaasi itselleen tiskin takana lasin viiniä puolinaisesta pullosta. Punaisen kaihtimen raosta näkyi silmä ulkoa, tuijottavana ja uteliaana, kunnes sen omistaja jatkoi matkaansa koleassa ilmassa.
Kello oli paljon yli yhdeksän, kun he nousivat. Tumma nuori edeskäypä laski kaavun Helen Bellew'n ylle palvelevin käsin. Tämä loi katseen häneen, ja siinä oli ääretön lempeys. "Jumala tietää", hän näytti sanovan, "että jos minä voisin tehdä sinutkin onnelliseksi, niin minä tekisin sen! Miksi tarvitsee kenenkään kärsiä? Elämä on rikas ja hyvä!"
Nuoren edeskäyvän kierosilmäinen katse painui hänen edessään, ja mies kumartui kämmenelleen pudotetun rahan yli. Sukkelasti riensi pieni juomanlaskija heidän edelleen ovelle, hänen kärsivät kasvonsa vääntyivät pitkään hymyyn.
"Hyvää yötä, rouva; hyvää yötä, herra. Paljon kiitoksia!"