Ja hänkin jäi kumartamaan kämmenensä yli ja hänen hymynsä haihtui.
Mutta ajurissa Georgen käsivarsi kiertyi Helen Bellew'n ympäri kaavun alla, ja he kantautuivat eteenpäin rientävien vaunujen virrassa, jossa kulki samanlaisia pareja kuin he, erillään kaikesta muusta paitsi toinen toisensa silmistä, kaikesta muusta paitsi toinen toisensa kosketuksesta; ja poispäin kääntynein katsein he puolihämyssä puhelivat toisilleen matalalla äänellä.
TOINEN OSA
GREGORY ALOITTAA UUDEN SOTARETKEN
Muurin ympäröimän puiston toisessa päässä, minkä mr Pendyce oli teettänyt rakkaan vanhan Strathbeggalynsa mukaiseksi, oli hoitamaton päärynä- ja kirsikkasarka. Se kukki aikaisin; jo huhtikuun kolmannen viikon lopulla viimeinen kirsikkapuu oli puhjennut kukkaan. Niiden alla olevassa korkeassa ruohossa kohosi vuosi vuoden jälkeen runsaasti keltaisia ja valkeita narsisseja, jotka paistattivat teriänsä auringonvalossa, mikä siivilöityi kukkivain lehvien välitse.
Ja tänne mrs Pendycen oli tapana tulla, ruskeat varsihansikkaat käsissään, ja kumartumisesta hieman punoittavin kasvoin hän seisoi siinä, ikäänkuin kaiken tämän kukkeuden näkeminen olisi rauhoittanut häntä. Hänen ansionsa oli, että nämä vanhat puut vuosi vuodelta säästyivät leikkaukselta ja muilta parannuksilta, joita kartanonherran nero muuten olisi pannut toimeen. Mrs Pendyce oli kasvanut vanhaan totteridgeläiseen perintäuskoon, että hedelmäpuitten oli annettava olla rauhassa, kun sensijaan hänen miehellään oli asiasta käsitys, joka ei ollut enempää ajastaan jäljellä, kuin hänen muutkaan käsityksensä, ja hän kannatti kaikkia uusia menettelytapoja. Mrs Pendyce oli kamppaillut näiden puiden puolesta. Ne olivat toistaiseksi ainoa asia, minkä puolesta hän oli taistellut avioliittonsa aikana, ja Horace Pendyce muisti vieläkin epämieltymyksellä, jolta aika tosin oli taittanut kärjen, kuinka hänen vaimonsa oli seissyt selin heidän makuukamarinsa ovella ja lausunut: "Jos sinä leikkaat nuo puuraukat, niin minä en tahdo asua täällä!" Mr Pendyce oli heti ilmaissut vakaan päätöksensä leikata ne; mutta kun hän tuli lykänneeksi toimituksen päiväksi tai pariksi, seisoivat puut leikkaamattomina vielä kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin. Olipa hän alkanut tuntea melkein ylpeyttä siitä, että ne yhä edelleen kantoivat hedelmiä, ja hänen oli tapana puhua niistä näin: "Omituinen vaimoni päähänpisto, niitä ei ole koskaan leikattu. Ja merkillistä kyllä ne viihtyvät paremmin kuin mitkään muut!"
Tänä keväänä, jolloin kaikki oli niin pitkälle kehittynyt, käet jo täydessä kukunnassa ja Georgen syntymävuonna istutetun "uuden puutarhan" lehtikuusien lemu häälyi ilmassa kuin hienoimpien sitruunien tuoksu, tuli mrs Pendyce hedelmätarhaan tavallista useammin, ja hänen sielussaan tuntui värähdys, se vanha, puoleksi tuskallinen kaipaus, hän ei tiennyt mihin, jonka hän niin usein oli tuntenut ensimmäisinä vuosinaan Worsted Skeynesissä. Ja istuessaan siinä vihreäksimaalatulla penkillä tuuheimman kirsikkapuun alla hän myös tavallista enemmän ajatteli Georgea, ikäänkuin hänen poikansa sielu, joka värähteli ensimmäisen tosi intohimonsa kourissa, olisi anonut häneltä myötätuntoa.
Hän oli ollut kotonaan niin vähän koko tänä talvena, pari kertaa muutaman päivän metsästyksellä ja kerran yli sunnuntain, ja äitinsä mielestä hän oli näyttänyt laihalta ja huolestuneelta. Hän oli ensi kerran ollut jouluna poissa kotoa. Äärettömän varovasti oli mrs Pendyce ohimennen kysellyt häneltä, oliko hän tavannut Helen Bellew'ta, ja hän oli vastannut: "Kyllä minä hänet toisinaan tapaan!"
Salaa hän kaiken talvea tutki Timesistä, mainittaisiinko siinä Georgen hevosta, ja oli pahoillaan, kun ei löytänyt mitään. Eräänä helmikuun päivänä hän kuitenkin keksi sen ylimmäisenä muutamissa hevosluetteloissa, joissa oli paljon numeroita, ja hän kirjoitti heti iloisin mielin pojalleen. Vain yhdessä niistä neljästä luettelosta, joissa "Amblerin" nimi mainittiin, se esiintyi toisena. Georgen vastaus saapui suunnilleen viikon kuluttua.
Rakas äiti!