Sinä huomasit kevätkilpailuihin määrätyt painot. He ovat yksinkertaisesti sysänneet minut syrjään koko leikistä. Suuressa kiireessä
harras poikasi George Pendyce.
Kevään lähestyessä hänen itsenäisen Lontoon-käyntinsä haave, joka oli virkistänyt häntä kaiken talvea, kävi yhä usvaisemmaksi ja haihtui lopulta kokonaan. Hän lakkasi uneksimastakin siitä, kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan, eikä Georgekaan muistuttanut häntä siitä, ja kuten tavallista, hän lakkasi ihmettelemästäkin, miks'ei George muistuttanut häntä. Sensijaan hän ajatteli kesävierailuaan ja kaikkea sen rauhatonta seuraelämää jonkinmoisella raukealla levottomuudella. Sillä Worsted Skeynes, ja kaikki mitä Worsted Skeynes edusti, oli kuin raskas ratsumies, joka rautaisin käsin kuljetti häntä kapeata kujaa myöten; hän uneksi vapautuvansa saattajastaan avoimella kentällä, mutta sitäpä hän ei koskaan saavuttanut.
Hän heräsi kello seitsemän teetä juomaan ja seitsemästä kahdeksaan hän teki pikkumerkintöjä muistikirjaansa, minkä kestäessä mr Pendyce makasi selällään keveästi kuorsaten. Hän nousi vuoteesta kello kahdeksan. Kello yhdeksän hän tarjosi kahvia. Ajan kello puoli kymmenestä kymmeneen hän omisti taloudenhoitajattarelle ja linnuilleen, kello kymmenestä yhteentoista puutarhurille ja puvulleen. Kello yhdestätoista kahteentoista hän kirjoitti kutsukirjeitä henkilöille, joista hän ei välittänyt, ja myöntäviä vastauksia toisille, jotka eivät välittäneet hänestä; edelleen hän otti ja asetti asianmukaiseen järjestykseen shekkejä, jotka tarvitsivat mr Pendycen allekirjoitusta; ja kuminauhalla hän sitoi yhteen kuitteja, joiden selkään oli tehty huolelliset merkinnöt; säännöllisesti kävi myös mrs Hussell Barter häntä katsomassa. Kello kahdestatoista yhteen hän tämän ja "rakkaiden koirien" saattamana käveli kylään, missä hän epäröiden seisoi häntä arastelevien ihmisten tuvanovilla. Puoli kahdesta kahteen hän söi aamiaispäivällisen. Kello kahdesta kolmeen hän lepäsi valkean aamuhuoneen sohvalla sanomalehti kädessään, yrittäen lukea parlamenttikeskustelua ja ajatellen muita asioita. Kolmesta puoli viiteen hän oli rakkaiden kukkiensa luona, mistä hänet saatettiin kutsua pois minä hetkenä tahansa ottamaan vastaan vieraita. Puoli viisi hän tarjosi teetä. Kello viiden aikaan hän kutoi kaulaliinaa tai sukkia Georgelle tai Geraldille ja kuunteli lempeästi hymyillen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kello kuudesta seitsemään hän sai kuulla kartanonherran vaikutelmat parlamentista ja asioista yleensä. Seitsemästä puoli kahdeksaan hän vaihtoi ylleen matalakauluksisen mustan puvun, jossa oli vanhoja pitsejä niskassa. Puoli kahdeksan hän söi päivällistä. Neljännestä vailla yhdeksän hän kuunteli, kun Norah soitti kaksi Chopinin valssia ja erään Baffin kappaleen nimeltä "Sérénade du Printemps" ja Bee lauloi "Mikadon" tai "Saucy Girlin". Kello yhdeksästä puoli yhteentoista hän pelasi peliä, jota nimitettiin piquet'ksi ja jonka hän oli isältään oppinut, siinä tapauksessa, että sai jonkun pelikumppanin; mutta kun tämä tapahtui harvoin, hän tavallisesti pani pasianssia itsekseen. Puoli yksitoista hän meni nukkumaan. Tasan puoli kaksitoista herätti hänet kartanonherra. Kello yksi hän vaipui uneen. Maanantaisin hän selvällä Totteridge-käsialallaan, jossa oli hienot pystyt vedot, laati kirjaluettelon, se sisälsi erotuksetta kaikki, mitä _Ladies' Paper_issa, oli suositeltu — lehdessä, joka viikoittain saapui Worsted Skeynesiin. Säännöllisin väliajoin mr Pendyce antoi hänelle omansa, jonka hän oli suunnitellut _Times_in ja _Field_in mukaan lukuhuoneensa yksinäisyydessä; tämän hän lähetti omansa mukana.
Täten tuli kartano varustetuksi kirjallisuudella, joka taatusti soveltui sen tarpeisiin, eikä minkään sopimattoman kirjan ollut mahdollista eksyä sinne — mikä seikka ei kuitenkaan olisi suuresti liikuttanut mrs Pendyceä, sillä kuten hän usein lausui lempeästi valittaen: "Rakkaani, minulla ei ole yhtään aikaa lukea."
Tänä iltapäivänä oli niin lämmin, että mehiläiset hyrisivät kaikkialla kukkasten keskellä ja rastaspari joka oli rakentanut pesänsä skottilaista puutarhaa vartioivaan marjakuuseen, oli kiihkeän levottomuuden vallassa, kun yksi poikasista oli pudonnut pesästä. Emolintu viipyi ääneti pitkän puistonurmikon reunalla, koettaen esimerkillään tyynnyttää pikku olennon piipitystä, joka saattoi houkutella sen luokse jonkun ison ihmisolennon.
Vanhimman kirsikkapuun alla istuen kuunteli mrs Pendyce mistä ääni tuli ja, saatuaan sen selville, otti maasta linnunpoikasen, ja kun hän tunsi kaikkien pesien paikan, hän asetti sen kehtoonsa takaisin, lintuvanhempien äänekkäästi ilmaistessa kauhuaan. Sitten hän palasi penkilleen istumaan taas.
Sielussaan hänellä oli jotain emorastaan kauhun tapaista. Maldenit olivat tehneet tavanmukaisen käyntinsä ennen vuotuista kaupunkiin muuttoaan, ja se erikoinen hehku, minkä lady Malden pystyi kohottamaan hänen poskilleen, ei ollut niistä vielä poistunut. Tosin hän sai tyydytystä ajatuksesta, että "Ellen Malden on niin porvarillinen", mutta tänään se ei rauhoittanut hänen sydäntään.
Kalpean tyttärensä, joka ei koskaan jättänyt häntä, ja kahden kalpean koiran saattamana, joiden oli pakko juosta koko matka ja jotka senjälkeen makasivat vaunujen alla kieli ulkona suusta, lady Malden oli saapunut ja viipynyt senjälkeen kokonaisen tunnin; ja kolmen neljänneksen ajan häntä näytti ikäänkuin vaivaavan täyttämättömän velvollisuuden tunto; loppuneljänneksen ajan mrs Pendyceä taas oli vaivannut täytetyn velvollisuuden tunto.
"Rakkaani", oli lady Malden sanonut, käskettyään kalpeata tytärtään menemään talvipuutarhaan, "minä olen, kuten te tiedätte, viimeinen, joka viitsii levittää juorua, mutta luullakseni on velvollisuuteni kertoa teille, että olen kuullut puhuttavan kaikenlaista. Nähkääs, poikani Fred" (josta lopuksi oli tuleva Sir Frederick Malden) "kuuluu samaan klubiin kuin teidän poikanne George — Stoalaisiin. Kaikki nuoret miehethän kuuluvat siihen — tarkoitan, jos heillä on jokin asema. Valitettavasti ei ole mitään epäilystä siitä; teidän poikanne on nähty syövän päivällistä — kenties minun ei pitäisi mainita nimeä — Blafardissa mrs Bellew'n kanssa. Otaksun, että te ette tiedä, minkälainen paikka Blafard on — joukko pikku huoneita, mihin ihmiset menevät, kun eivät tahdo itseään nähtävän. Minä en tietenkään ole koskaan ollut siellä, mutta voin oivallisesti kuvitella sen. Eikä yhden kerran, vaan usein. Ajattelin, että minun oli puhuttava siitä teille, koska se minusta on häpeäksi mrs Bellew'lle hänen nykyisessä asemassaan."