Sinivalkoisessa ruukussa kasvava atsalea oli heidän välillään; siihen kätki mrs Pendyce poskensa ja silmänsä; mutta kun hän nosti kasvonsa taas, oli hän kohottanut kulmakarvansa niin ylös kuin saattoi, ja hänen huulensa värisivät suuttumuksesta.
"Oh", sanoi hän, "ettekö tienneet sitä? Eihän siinä mitään ole; sehän on viimeistä muotia!"
Lady Malden epäröi hetken, sitten hän punastui kiivaasti; hänen luonteenlaatunsa ja periaatteensa pääsivät taas keskinäiseen tasapainoon.
"Jos se on viimeistä muotia", lausui hän arvokkaasti, "luulen, että meidän on aika palata kaupunkiin".
Hän nousi, ja hänen noustessaan näytti hänen ruumiinrakenteensa niin epäsuhtaiselta, että mrs Pendycen päässä välähti:
"Miksi minä pelästyin? Hänhän on vain —" Ja sitten nopeasti:
"Naisraukka! Mitä hän voi sille, että hänen jalkansa ovat lyhyet!"
Mutta hänen mentyään rinnan kalpean tyttärensä kanssa, kalpeiden koirien vielä kerran juostessa vaunujen jäljestä, Margery Pendyce painoi kätensä sydämelleen.
Ja täällä mehiläisten ja kukkien keskellä, missä rastaat joka hetki virittivät uusia lauluja ja ilma niin raukaisevasti lemusi, ei hänen sydämensä tahtonut tyyntyä, vaan sykki kuin uhkaisi vaara häntä itseään; ja hän oli näkevinään Georgen taas pikkupoikana likaisessa palttinapuvussaan, olkihattu takaraivolla, punakkana ja toimessaan, sellaisena kuin hän tuli äitinsä luo joltakin seikkailulta.
Ja äkkiä purskahti mielenliikutus esiin syvältä hänen sydämestään ja tämän kevätpäivän sydämestä; hänet valtasi tunne, että jokin mahtava, armoton voima erotti hänet pojasta; ja ottaen esiin pienen kirjaillun nenäliinansa hän puhkesi itkuun. Hänen ympärillään hyrisivät mehiläiset huolettomina, kukat varisivat, siivilöityvä auringonvalo peitti hänet kuvioillaan, jotka olivat kuin hänen omaa hienoa pitsiään. Karjatalolta päin kuului lehmäin ammunta, jotka olivat matkalla lypsettäviksi, ja — outo ääni tässä hyvinjärjestetyssä talossa — leikkipillin etäinen piipahdus.
"Äiti, äiti, ä-ä-itii!"