"Sinä olet hullu tänä iltana", sanoi George. "Istu alallasi!"
Hän ojensi käsivartensa ja salpasi mrs Bellew'lta tien. Ohikulkijat katselivat uteliaina tätä pikku kohtausta. Alkoi kerääntyä joukkoa.
"Ajakaa!" huusi George.
Joukko hurrasi heille, ajuri rapsautti hevostaan, he ajoivat taas itäänpäin.
Kello löi juuri kaksitoista, kun he vihdoin astuivat ajurista lähellä vanhaa kirkkoa Chelsea Embankmentin luona, ja he olivat tuskin puhuneet tuntiin.
Ja kaiken aikaa George oli tuntenut:
"Tämän naisen hyväksi minä olen uhrannut kaiken. Tähän naiseen minä tulen olemaan kytketty. Tästä naisesta minä en voi irroittaa itseäni. Jos voisin, en tahtoisi häntä enää koskaan nähdä. Mutta minä en voi elää ilman häntä. Minun pitää yhä edelleen kärsiä sekä silloin, kun hän on luonani, että silloin, kun hän on poissa luotani. Ja Jumala tietää, kuinka tämä kaikki päättyy!"
George tarttui hänen käteensä pimeässä, se oli kylmä ja turta kuin kivi. George koetti nähdä hänen kasvonsa, mutta ei voinut lukea mitään näistä vihertävistä silmistä, jotka tuijottivat eteensä kuin kissan silmät pimeässä.
Kun ajuri oli mennyt, seisoivat he katsellen toisiansa katulampun valossa. Ja George ajatteli:
"Siis täytyy minun jättää hänet näin, ja mitä tulee sitten?"