Mrs Bellew pisti avaimen oveensa ja kääntyi häneen. Hiljaisella tyhjällä kadulla, missä tuuli suhisi korkeiden talojen nurkkauksissa ja lyhdyt lepattivat, näytti hänen ilmeensä ja asentonsa niin omituiselta, liikkumattomalta, sfinksimäiseltä. Vain hänen Georgeen kiintyneet silmänsä näyttivät elävän.
"Hyvää yötä", mutisi George.
Mutta nainen viittasi hänet luokseen.
"Ota minusta mitä voit!" sanoi hän.
MR PENDYCEN PÄÄ
Ken tarkasteli takaapäin mr Pendycen päätä hänen istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä, missä hänen oli tapana viettää useimmat aamut kello puoli kymmenestä yhteentoista tai kahteenkintoista, saattoi huomata, että sen muoto loi varsin paljon valaistusta hänen säätyynsä ja luonteeseensa. Ääriviivoiltaan se oli miltei kansallinen. Se pullistui taaksepäin ja kapeni sitten nopeasti ohueksi ja suonikkaaksi niskaksi, se oli ahdas korvien kohdalta ja ohimoilta, kun taas alaleuka pisti esiin, niin että takaraivosta leuan kärkeen vedetty viiva olisi ollut erinomaisen pitkä. Katsoja sai ehdottomasti sen vaikutelman, että tämän kallon tavaton pituus tulkitsi suurta luonteen kiinteyttä ja toimitarmoa ja puutteellinen leveys ahdasta itsepintaisuutta, mikä hetkittäin mahtoi ilmetä härkäpäisyytenä. Kapea riitelijän kaula, joka jo varsin matalalta oli karvojen peitossa, ja älykkäät korvat vahvistivat tätä vaikutelmaa. Ja kun hänen kuivan punakat kasvonsa, joihin itätuuli oli luonut keltaisen ja aurinko ruskean vivahduksen, tulivat näkyviin lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja harmaine, hieman tyytymättömine silmineen, ei katsojalla enää saattanut olla mitään epäilystä siitä, että hänen edessään oli englantilainen ja maanomistaja ja — kaikella kunnioituksella mr Pendycen päinvastaista vakaumusta kohtaan — individualisti. Hänen päänsä ei tosiaan muistuttanut mitään niin paljon kuin Doverin amiraliteettipatsasta — tuota kummaa, pitkää, kaitaista kappaletta, jonka päässä on pieni taite tai mutka ja joka aina ensimmäisenä häiritsee näille maille saapuvien ulkomaalaisten mielenrauhaa herättäen heissä ihmettelyä ja pelkoa.
Hän istui hyvin liikkumattomana pöytänsä ääressä, jonkin verran kumartuneena papereittensa yli sellaisen miehen tavoin, jonka täytyy ponnistaa selvitäkseen asioistaan. Silloin tällöin hän selaili almanakkaa vasemmalla puolellaan tai joitain papereita monissa lokeroissaan. Avoinna ja melkein hänen kätensä saavuttamattomissa oli paksu nidos _Punch_ia — ja maanomistajana oli hänellä tästä aikakautisesta julkaisusta miltei ammattimainen tuntemus. Joutohetkinä oli hänen päävirkistyksenään hellien selailla näitä iäkkäitä piirustuksia, ja John Bullin kuvaa katsellessa häneltä ei koskaan jäänyt ajattelematta: "Keksiäkin tehdä englantilaisesta tuommoinen paksu junkkari!"
Oli kuin taiteilija olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti, kieltäytyessään ottamasta häntä itseään esikuvaksi ja luovuttaessaan tämän kunnian toiselle, joka oli jo melkein vanhentunut. Kuullessaan mr Pendycen lausuvan näin väitti kirkkoherra tarmokkaasti vastaan, sillä hän oli itse vankkarakenteinen ja kävi yhä vankemmaksi.
Mutta pyrkiessään näin olemaan luonteenomaisia englantilaisia uskoivat sekä mr Pendyce että mr Barter olevansa kuitenkin varsin kaukana Yrjöjen ja Viktorian aikaisen ajan vanhoista pihvi- ja olut-, portviini- ja satula tyypeistä. He olivat aikansa tasalla olevia maailmanmiehiä, jotka oppikoulu- ja yliopistokasvatuksensa avulla olivat saavuttaneet elämäntottumuksen, ihmis- ja maailmantuntemuksen ja henkisen kehitystason, joka ei ollut koskaan tarvinnut mitään kohentelua. Kumpikin, mutta varsinkin mr Pendyce, otti selvän kaikesta, mikä oli mennyt eteenpäin, käymällä pääkaupungissa kuusi tai seitsemän, jopa kahdeksankin kertaa vuodessa. Tällöin he harvoin ottivat vaimonsa mukaan, heillä kun melkein aina oli tärkeitä toimia suoritettavana — toveri-, kirkollisia tai puoluepäivällisiä, krikettikilpailuja, kirkonkokouksia, Gaiety-teatteri ja mr Barterilla Lyceum. Kumpikin kuului myös klubiinsa — kirkkoherra erääseen mukavaan vanhanaikaiseen paikkaan, missä hän sai lyödä korttia tarvitsematta pelata uhkapeliä, ja mr Pendyce The Templeen, kuten sopii miehelle, joka on vyöryttänyt kaikkia yhteiskunnan kysymyksiä mielessään ja tullut siihen tulokseen, ettei ole mitään todellista vakuutta muuta kuin menneisyydessä.
He menivät aina Lontooseen napisten, mutta tämä oli välttämätöntä, jopa terveellistäkin heidän vaimojensa vuoksi; ja he aina palasivat sieltä napisten, maksojensa vuoksi, jotka suloinen maalaisrauha aina onneksi paransi seuraavaan käyntiin mennessä. Täten he pysyivät vapaina maalaismaisuudesta.