"Eikö tämä paikka kävisi päinsä, Frank?"
Ashurst muistutti parrakasta Schilleriä. Hän oli ohimoilta harmaa, solakka, pitkäjalkainen mies; isot, kaukana toisistaan olevat silmät saivat toisinaan merkitsevän, kauniin ilmeen, nenä oli hiukan vino ja partaiset huulet puoliavoimet. Tuo kahdeksanviidettävuotias, vaitelias mies tarttui aamiaiskoriin ja laskeutui hänkin autosta.
"Frank, katsohan tuonne! Hauta!"
Maantien laidassa, missä ylängön laidunmailta tuleva polku leikkasi tietä suorassa kulmassa luikertaakseen sitten veräjästä ja kapean metsäsuikaleen halki, näkyi matala, ruohoa kasvava, noin kuusi jalkaa pitkä kumpu. Sen läntiseen päähän oli pystytetty kivi, jolle joku oli laskenut orapihlajaoksan sekä sinikellokimpun. Ashurst katsoi, ja hänessä piilevä runoilija heräsi. Hauta tienristeyksessä — itsemurhaajan hauta. Voi ihmisparkoja ja heidän taikauskoaan! Kuka lieneekään ollut tuossa nukkuja, hän oli saanut muita paremman osan. — Ei kosteaa kuoppaa toisten rumien hautojen joukossa, joiden muistomerkkeihin on kaiverrettu joutavia lauseita — hänellä oli vain rosoinen kivi, avara taivas ja ohikulkevain siunaukset! Ja lausumatta mitään huomautuksia, sillä hän oli oppinut olemaan filosofoimatta perheensä keskuudessa, hän kapusi ylänkömaata kohden, laski eväskopan kivimuurin juurelle, levitti huovan vaimolleen istuinsijaksi — tämä lähtisi varmaankin maalauksensa äärestä nälän ruvetessa tuntumaan — ja otti taskustaan "Hippolyton" Murrayn käännöksen. Hän herkesi pian lukemasta Cypron jumalattaresta ja tämän kostosta ja alkoi tähyillä taivaalle. Ja tarkatessaan taivaan syvää sineä vasten hohtelevia valkoisia pilvenhattaroita Ashurst tunsi hopeahääpäivänään kaipausta jonnekin — hän ei tiennyt, minne. Kuinka huonosti miehen elimistö sopiikaan elämään! Miehen elämäntavat voivat olla jalot ja nuhteettomat, mutta hänen olemuksensa pohjalla elävät halu, kaipaus ja tyhjyydentunne. Onko naisen laita samoin? Kuka sen voi sanoa? Mutta kuitenkin miehet, jotka antavat vapaat ohjat ainaiselle uutuuden, uusien seikkailujen, uusien nautintojen halulleen, epäilemättä kärsivät puolestaan nälän vastakohdasta, kyllästymyksestä. Kieltämätön tosiasia: kuinka huonosti olosuhteisiin sopeutuva eläin sivistynyt mies onkaan! Ei ollut häntä varten olemassa "omenapuun, laulun ja kullan" puutarhaa, niinkuin sanat kuuluvat kauniissa kreikkalaisessa kuorossa, ei elysiumin saavuttamismahdollisuutta elämässä, ei pysyvää onnen satamaa miehelle, jonka rinnassa asuu kauneuden kaipuu. Mitään ei elämässä voi verrata taideteoksen lumoavaan, ikuiseen kauneuteen, jota lukiessa ja katsoessa aina saa saman kallisarvoisen innoituksen ja rauhallisen nautinnon tunteen. Elämässäkin sattuu epäilemättä lyhyitä tuokioita, joihin sisältyy samaa kauneutta, samaa odottamatonta, häipyvää hurmaa, mutta murheellista vain, ne eivät kestä kauempaa kuin sen lyhyen hetken, jona pilvi kulkee auringon yli. Niitä on mahdoton pidättää luonaan sillä tavoin kuin taide vangitsee kauneuden. Ne ovat yhtä katoavaisia kuin mikä hyvänsä sellainen loistava, kimmeltävä näky, jollaiset paljastavat meille luonnon sielun, välähdyksiä, jotka meille suovat aavistuksen sen oudosta, syvällisestä hengestä. Täällä, auringon paistaessa lämpimästi kasvoihin, käen kukkuessa orapihlajassa, apilan hunajantuoksun täyttäessä ilman, saniaisten aukoessa nuoria kokoonkäpertyneitä lehtiään kukkivien oratuomien alla, poutapilvien ajelehtiessa korkealla kukkuloiden ja unelmoivien laaksojen yllä — täällä, tällä hetkellä, sai nähdä sellaisen välähdyksen. Mutta se olisi hävinnyt seuraavassa silmänräpäyksessä samoin kuin Panin kasvot, jotka katselevat kallionkielekkeen takaa, katoavat, kun alamme tuijottaa niihin. Ja äkkiä Ashurst kavahti pystyyn. Tuossa näköalassa, tuossa kappaleessa laidunmaata, maantien kiertelevässä vyössä, hänen takanaan kohoavassa vanhassa muurissa — oli totisesti jotakin tuttua! Heidän ajaessaan autossa hän ei ollut sitä huomannut — hänen ei ollut tapana huomata sellaista. Hän ajatteli silloin aivan muita asioita tai ei ajatellut mitään, mutta nyt hän sen huomasi. Kuusikolmatta vuotta sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa; silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä tädykkeitä…
Tämä palautui nyt hänen mieleensä.
I.
Toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert Garton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet Brentistä ja aikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin jalkapallopolvi oli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä matkaa seitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota sillä paikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva sivupolku, lepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan väliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana. Molemmat olivat yli kuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot. Ashurst oli kalpea, ihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen näköinen, luiseva, kulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin muinaisajan eläin. Molemmilla oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä. Ashurstin tukka oli hieno, vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta nousta pystyyn molemmin puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä, Gartonin kuin tumma, takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet ainoaakaan ihmistä monen mailin taipaleella.
"Kuulehan", sanoi Garton, "sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus, se on viimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi onnellisempi ilman sitä."
Ashurst vastasi seuraten katseellaan pilvien kulkua:
"Se on joka tapauksessa kuin simpukan helmi."