"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme johtuu säälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta vain omat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä itseämme, jotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen hammassärkyä. Palataan takaisin tunteettomuuteen toisten onnettomuuksista, niin elämä tulee helpommaksi."
"Tuota et kykenisi toteuttamaan käytännössä."
Garton haroi ajatuksissaan takkuista tukkaansa.
"Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista ruoansulatustaan. On erehdystä koettaa näännyttää tunne-elämäänsä. Kaikki tunteet ovat hyväksi, ne rikastuttavat elämää."
"Hyvä; mutta jos ne joutuvat ristiriitaan ritarillisuuden kanssa?"
"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset luulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja loukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan nautintoa — kaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa."
Ashurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti sitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat, linnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:
"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä voimme olla yötä."
Lausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst, joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman, karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää, pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet, ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet, kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora. Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin aamukasteen kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet sinä päivänä. Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin omituiselta ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät häneen suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut ottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä tervehdykseksi ja kysyi:
"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme olla yötä? Jalkani on kipeä."