VI.
Kello oli sinä iltana lähes kaksitoista, kun Ashurst laski käsistään "Odysseiansa" (taskukokoa), jota oli puolen tunnin ajan pidellyt käsissään sitä kuitenkaan lukematta, ja hiipi pihamaan poikki hedelmäpuutarhaan. Kuu oli vast'ikään kullanhohteisena noussut kukkulan yläpuolelle ja kurkisti kuin loistava, valvova henki saarnen puolipaljaiden oksien lomasta. Omenapuiden varjossa oli vielä pimeää; Ashurst pysähtyi tutkimaan, mihin suuntaan hänen oli kuljettava, ja tunnusteli maata jalallaan. Aivan hänen takanaan liikahti tumma röykkiö kumeasti röhkien: kolme suurta sikaa paneutui takaisin vierekkäin pitkäkseen muurin vierustalle. Ashurst kuunteli. Oli aivan tyyni, mutta joen hiljainen, iloinen solina kuului paljon voimakkaammin kuin päivällä. Jokin yölintu — hän ei tuntenut sitä — piipitti yksitoikkoisesti. Kaukana kuului ruisrääkkä ääntelevän. Yksinäinen pöllö huusi. Ashurst astui pari askelta eteenpäin ja pysähtyi taaskin tuntien päänsä ympärillä sumuista valkeutta. Tummissa, liikkumattomissa puissa oli lukematon määrä umppuja ja kukkia pehmeinä ja epämääräisinä vironnut elämään hiipimässä kuunvalossa. Ashurstilla oli omituinen tunne, että hänellä oli seuraa, ikäänkuin miljoonittain valkoisia perhosia tai henkiä olisi asettunut tumman taivaan ja vielä tummemman maan väliin aukoen ja sulkien siipiään hänen silmiensä korkeudella. Hetken huumaavassa, hiljaisessa, tuoksuttomassa kauneudessa hän melkein unohti, miksi oli tullut puutarhaan. Se värisevä loisto, johon päivä oli pukenut luonnon, ei ollut hävinnyt yön tullen, oli vain saanut tämän uuden muodon. Hän käveli eteenpäin runkojen ja oksien lomitse, joita verhosi tuo elävä valkeus, ja pääsi vihdoin ison omenapuun juurelle. Hän ei voinut erehtyä siitä edes pimeässä, sillä se oli muita lähes toista vertaa korkeampi ja laajempi ja ojenteli oksiaan kauas kedolle ja purolle päin. Sen tiheiden oksien alla hän pysähtyi uudelleen kuuntelemaan. Kuului taaskin samat äänet kuin äsken — myöskin unisten sikojen heikkoa röhkinää. Hän laski kätensä paksulle, melkein lämpimälle puunrungolle, jonka karhea, sammaleinen pinta tuoksahti heikosti turpeelle hänen sitä koskettaessa. Tuleekohan tyttö — niin, mahtaakohan hän tulla? Ja seistessään värisevien, kuunvalossa aavemaisina, kuin lumottuina kohoavien puiden keskellä hän alkoi epäillä kaikkea. Kaikki oli täällä kuin yliluonnollista, sopimatonta maisille rakastaville. Tämä seutu sopi vain jumalille ja jumalattarille, fauneille ja nymfeille — ei hänelle ja nuorelle maalaistytölle. Eiköhän hän melkein tuntisi mielenhuojennusta, jos tyttö jäisi tulematta. Mutta kaiken aikaa hän kuulosteli. Tuntematon lintu piipitti ja kuului solinaa pikku purosta, jonka pinnalle kuu loi katseitaan puun oksaverkon takaa. Hänen silmiensä korkeudella näyttivät omenankukat käyvän joka hetki yhä elävämmiksi, tuntuivat salaperäisessä valkeassa kauneudessaan yhä enemmän ikäänkuin muuttuvan osaksi hänen omaa jännittynyttä odotustaan. Hän katkaisi pienoisen oksan — kolme kukkaa. Pyhyydenloukkausta poimia hedelmäpuiden kukkasia — pehmeitä, pyhiä nuoria kukkasia — ja heittää ne pois. Samassa hän kuuli veräjän narahtavan; siat liikahtivat taaskin rohkaisten; ja nojautuen puunrunkoon Ashurst painoi kätensä sen sammaliseen kupeeseen pidättäen hengitystään. Tuntui kuin tyttö olisi ollut henki, joka leijui puiden lomitse — niin äänettömästi hän liikkui. Samassa Ashurst näki hänet aivan lähellään — näki hänen tumman hahmonsa ikäänkuin osana pienestä puusta, hänen valkoiset kasvonsa kuin osana sen kukkasista. Tyttö oli aivan ääneti ja katsoi häntä kohti. Ashurst kuiskasi: "Megan!" ja ojensi kätensä. Tyttö syöksähti eteenpäin, suoraan hänen rintaansa vasten. Kun tytön sydämen sykintä tuntui nuorukaisen omaa vasten, Ashurst tunsi ritarillisuuden tunteiden ja intohimon voimakkaina liikkuvan povessaan. Koska tyttö ei ollut hänen säätyään, vaan noin yksinkertainen ja nuori ja ajattelematon, noin voimakas rakkaudessaan ja avuton, niin miten Ashurst olisi voinut muuta kuin esiintyä hänen suojelijanaan pimeydessä! Mutta koska tyttö oli kuin itse luontoa ja kauneutta, kuin osa tästä kevätyöstä samalla tavoin kuin kukkaset, niin kuinka hän, Ashurst, saattoi olla ottamatta kaikkea, minkä tyttö tahtoi hänelle antaa — kuinka hän saattoi olla päästämättä kevättä puhkeamaan täyteen kukoistukseen tytön ja omassa sydämessään! Ja näiden kahden ristiriitaisen tunteen raatelemana hän painoi tytön lujasti rintaansa vasten ja suuteli hänen hiuksiaan. Kuinka kauan he siinä seisoivat sanaakaan vaihtamatta, sitä hän ei tiennyt. Puro solisi entiseen tapaansa, pöllöt huutelivat, kuu kiipesi yhä korkeammalle ja muuttui samalla valkoisemmaksi. Heidän ympärillään ja yläpuolellaan kävivät kukat yhä loistavammaksi elävässä kauneudessaan. Heidän huulensa olivat löytäneet toisensa, ja he olivat vaiti. Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään. Ja toisinaan kevät muuttuu eläväksi ja kietoo jonkin salaperäisen olennon tavoin käsivartensa rakastavien ympärille koskettaen heitä taikasauvallaan, niin että he seisten huulet huulia vasten unohtavat kaiken muun paitsi suudelman. Kun tytön sydän sykki Ashurstin sydäntä ja huulet värjyivät hänen huuliaan vasten, ei nuorukainen tuntenut muuta kuin sekoittumatonta onnentunnetta — kohtalo oli määrännyt tytön häntä varten, rakkaus ei antanut pettää itseään. Mutta kun heidän huulensa erkanivat ja he hengähtivät, alkoi ristiriita samassa. Intohimo oli nyt voimakkaampi, ja nuorukainen huokasi:
"Ah, Megan, miksi tulitkaan?"
Tyttö katsoi häneen onnettomana, hämillään.
"Tehän pyysitte minua tulemaan, herra."
"Älä sano minua herraksi, kaunis rakastettuni."
"Miksi sitten sanon teitä?"
"Sano Frankiksi."
"En voi. Voi, en mitenkään!"
"Mutta rakastathan minua, vai mitä!"