"Johtuu kai siitä, että hän on tunteellinen."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että hän tuntee kaiken hyvin herkästi."
"Niin tottakin, hän on hyvin helläsydäminen."
Ashurst, joka tunsi punastuvansa, ojensi miehelle tupakkakukkaronsa.
"Pistäkää piippuun, Jim!"
"Kiitoksia, herra. — Minun mielestäni ei sellaisia tyttöjä ole kuin tuskin yksi sadasta."
"Sen kyllä uskon", sanoi Ashurst, veti tupakkakukkaronsa kokoon ja lähti jatkamaan matkaansa.
"Helläsydäminen!" Niin, ja mitä hän oli tekemäisillään? Mitkä olivat hänen tarkoituksensa — kuten sanontatapa kuuluu — tuohon helläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä hänen kävellessään poikki kedon, jossa voikukat hohtivat keltaisina, punaisia vasikoita kävi laitumella ja jonka yllä pääskyset sujahtivat korkeudessa. Niin, tammi oli ehtinyt ennen saarnea ja oli jo keltaisenruskea… Joka puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja häipyvässä vaiheessaan. Käki kukkui, tuhannet pikkulinnut lauloivat, pikku puro kimmelsi ja välkkyi. Antiikin ihmiset puhuivat kultaisesta aikakaudesta, Hesperian puistoista!… Ampiaiskuningatar istuutui hänen hihalleen. Jokainen tapettu ampiaiskuningatar merkitsi kahtatuhatta ampiaista vähemmän rosvoamassa hedelmiä, jotka kehittyivät puutarhan omenankukista. Mutta kuinka mies, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, saattaisi tappaa maan matoakaan sellaisena päivänä kuin tämä? — Ashurst meni kedolle, jossa oli nuori sonni laitumella. Ashurstin mielestä se oli Joen näköinen. Mutta mullikka ei kiinnittänyt vieraaseen lainkaan huomiota. Kenties sekin oli hiukan kuin päästään pyörällä linnunlaulusta ja laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst sai mennä rauhassa niityn poikki jokitöyräälle, mistä puroon pisti terävä kallionkieleke. Sen kohdalla oli maa sinikellojen peitossa, ja kymmenkunta metsäpuuta rehoitti siellä täydessä kukassa. Ashurst heittäytyi pitkäkseen nurmelle. Voikukkien ja tammien kultaisen loiston jälkeen vaikutti tämä ilmava kauneus kallionkielekkeen suojassa häneen kuin ihme. Luonnossa ei mikään ollut samanlaista, paitsi virtaavan veden solina ja käkien kukunta. Hän makasi siinä kauan tarkastellen, kuinka auringonkehrä hitaasti liikkui, kunnes metsäomenapuut loivat varjonsa sinikellojen ylle. Muutamat kimalaiset olivat hänen ainoana seuranaan. Hän tunsi päätään huimaavan ajatellessaan aamuista suudelmaa ja kohtaamista omenapuun alla. Sellaisella paikalla kuin tämä oli varmaankin fauneja ja metsänneitoja. Nymfit, jotka olivat valkoisia kuin metsäomenapuun kukat, piileskelivät noiden puiden takana. Faunit, ruskeat kuin kuivat kämmekkäät, vaanivat näitä höristäen suippopäisiä korviaan.
Käki kukkui vielä hänen herätessään. Kuului veden solinaa, mutta aurinko oli hävinnyt kallion taa, rinne oli varjossa, ja muutamia kaniineja oli kömpinyt koloistaan ruokailemaan. "Tänä iltana!" ajatteli hän. Kuin pehmeän, näkymättömän käden kohottamana kaikki nousi maasta ja kehittyi, samoin olivat hänenkin sydämensä ja aistinsa kehittyneet. Hän nousi ja taittoi metsäomenapuusta pienen oksan. Umput muistuttivat Megania — ne olivat sirosti muovautuneet kuin simpukankuoret, ruusunpunaisia, luonnonraikkaita ja liikuttavia. Hän pisti oksan napinreikään. Ja hänen rinnassaan kuohuvan kevään hurma purkautui riemukkaaksi huokaukseksi. Mutta kaniinit puittivat tiehensä.