"Mitä siitä ajattelette?"
Mies hiljensi ääntään:
"Sanotaan, että vanha isäntä, herra Narracombe, oli mustalaissukua. Niin ainakin kerrotaan. Ja ne ovat kumman kiivaita pitämään kiinni omastaan, niinkuin tiedätte. Ehkäpä ne tiesivät edeltäpäin, mitä täällä tapahtuu, ja lähettivät sen miehen häntä hakemaan. Niin ainakin minä olen sen asian tuuminut."
"Minkä näköinen tuo mustalaiskummitus oli?"
"Sillä oli naama kokonaan karvojen peitossa ja se käveli näin, ikäänkuin olisi ontunut. Sanotaan, ettei muka kummituksia ole olemassa, mutta näin kerran pimeänä yönä koiran karvojen nousevan pystyyn, vaikk'en itse voinut huomata mitään."
"Oliko silloin kuutamo?"
"Oli, melkein täysikuu, mutta se oli vast'ikään noussut taivaanrannan yläpuolelle. Paistoi puunrunkojen välitse."
"Ja arvelette, että kummitus tietää onnettomuutta, vai miten?"
Ontuva mies työnsi hatun takaraivolle ja hänen ylöspäinkääntyneet silmänsä katsoivat Ashurstiin vakavammin kuin konsanaan.
"Sitä en osaa sanoa, mutta kun kaikki ovat niin levottomia, ikäänkuin… Taitaapa olla sellaisia asioita, joita me emme käsitä, se on varma se. Toiset näkevät aina kaikenlaista kummallista, toiset eivät näe milloinkaan mitään. Katsokaahan tuota meidän Joe-poikaa! Pistipä hänen nenänsä alle mitä hyvänsä, ei hän sitä huomaa, eivätkä nuo toisetkaan pojat, ovat sellaisia suupaltteja vekaroita. Mutta viekääpä meidän Meganimme sellaiseen paikkaan, niissä on jotakin nähtävää, niin hänpä näkee, enemmänkin kuin muut, jollen ihan pahasti erehdy."