Sen aikaa kuin myyjätär oli poissa Ashurst tarkasteli ikkunaan näytteiksi asetettuja malleja, ja äkkiä hänestä alkoi tuntua uskomattomalta, että Megan, hänen Meganinsa, koskaan voisi olla pukeutuneena muulla tavoin kuin karkea villahame ja pusero yllä, päässä pyöreä lakki, sellaisena, jollaisena hän oli tottunut tytön näkemään. Nuori myyjätär palasi takaisin käsivarrellaan useita pukuja, ja Ashurst tarkasteli häntä hänen pitäessä pukua toisensa jälkeen uudenaikaista vartaloaan vasten. Pukujen joukossa oli yksi, jonka väri miellytti Ashurstia. Se oli kyyhkynharmaa, mutta hän ei voinut kuvitella Megania siihen pukeutuneena. Myyjätär meni noutamaan lisää pukuja. Mutta Ashurstin oli vallannut lamauttava tunne. Miten suoriutua valinnassa? Sitä paitsi tyttö tarvitsi hatun, kenkiä ja hansikkaita. Entäpä jos kaikki nuo laitokset vain tekisivät hänet arkipäiväisen näköiseksi, niinkuin sunnuntaipukimet aina maalaisväen? Miksi ei Megan voinut lähteä sellaisena kuin hän oli? Niin, mutta hän ei saanut olla millään tavoin silmäänpistävä. Tämä oli vakava naisenryöstö. Ja Ashurst katsoi myyjätärtä ja ajatteli mielessään: "Mahtaakohan tuo arvata, mistä on kysymys, ja pitää minua lurjuksena?"
"Tahdotteko olla hyvä ja panna tuon harmaan puvun erilleen minun laskuuni", virkkoi Ashurst vihdoin epätoivoissaan. "En voi nyt päättää. Tulen iltapäivällä takaisin."
Nainen huokasi.
"Kyllä, mielelläni. Se on hyvin aistikas puku. En usko teidän löytävän paremmin tarkoitukseenne sopivaa."
"Sen uskon itsekin", mutisi Ashurst ja lähti kaupasta.
Päästyään taas rauhaan maailman epäluuloiselta käytännöllisyydeltä hän veti syvään henkeä ja palasi unelmiinsa. Mielikuvituksessaan hän näki kauniin, luottavaisen olennon, joka aikoi liittää elämänsä hänen elämäänsä. Hän näki itsensä ja tytön hiipimässä pois talosta yön aikaan, kulkemassa nummen poikki kuutamossa, hän käsivarsi tytön vyötäisillä ja tämän uusi puku toisella käsivarrella, kunnes tyttö jossakin syrjäisessä viidakossa aamuhämärissä vaihtaa vanhan pukunsa uuteen; hän näki varhaisen junan joltakin kaukaiselta asemalta vievän heidät kuherrusmatkalle sekä vihdoin Lontoon nielevän heidät ja rakkaudenunelmien muuttuvan todellisuudeksi.
"Frank Ashurst! Enpä ole nähnyt sinua Rugbyn jälkeen! Hei, vanha veitikka."
Ashurstin rypistyneet silmäkulmat silisivät. Kasvot, jotka olivat ilmestyneet aivan lähelle hänen omiaan, olivat sinisilmäiset ja auringon paahtamat, tuollaiset kasvot, joissa sisäinen ja ulkoinen auringonvalo yhtyy yhteiseksi loisteeksi. Ja hän vastasi:
"Phil Halliday, Jupiterin nimessä!"
"Mitä sinä täällä…?"