Asemalla hän kirjoitti uuden sähkösanoman lähettääkseen sen maalaistaloon nummelle, mutta repi sen sitten rikki. Hän ei olisi osannut selittää, miksi hän niin teki.
Brixhamista seurue lähti matkaan hyvin pienissä vaunuissa. Ashurst oli puristuksissa Sabinan ja Fredan välissä ja hänen polvensa hipoivat Stellan polvia. He leikkivät seuraleikkiä "Ylös! alas! Jenkins!", ja se synkkä mieliala, joka äsken oli vallannut Ashurstin, väistyi hilpeyden tieltä. Tänä ainoana päivänä, joka oli varattu miettimiseen, ei hän lainkaan tahtonut ajatella. He juoksivat kilpaa, painiskelivat, soutivat kanootilla — sinä päivänä ei kenelläkään ollut halua lähteä uimaan — he lauloivat, leikkivät ja söivät eväspussit ihan tyhjiksi. Pikkutytöt nukahtivat paluumatkalla Ashurstin olkaa vasten, ja nuorukaisen polvi hipoi taaskin Stellan polvea ahtaassa vaunussa. Tuntui uskomattomalta ajatella, ettei hän vähän toista vuorokautta sitten ollut vielä milloinkaan nähnyt noita kolmea vaaleatukkaista päätä. Junassa Ashurst puhui Stellan kanssa runoudesta, otti selon tytön mielirunoilijoista ja kertoi omistaan ja tunsi miellyttävää ylemmyyden tunnetta. Vihdoin Stella sanoi hiljaa:
"Phil sanoo, ettette usko kuolemanjälkeistä elämää olevan olemassa.
Minusta se on hirveää."
Ashurst sopersi hämmennyksissään:
"En voi sanoa uskovani enkä olevani uskomatta — yksinkertaisesti en tiedä."
Tyttö sanoi nopeasti:
"En voisi sitä kestää. Mikä olisikaan siinä tapauksessa elämän tarkoitus?"
Katsellen tytön kauniiden kulmakarvojen poimuja Ashurst vastasi:
"En osaa panna arvoa erinäisten asioiden uskomiseen vain sen perusteella, että niihin tahdotaan uskoa."
"Mutta miksikä haluaisimme elää kuoleman jälkeen, jollei niin myöskin todella tapahtuisi?"