Tyttö katsoi Ashurstia suoraan kasvoihin.
Ashurst ei tahtonut loukata Stellaa, mutta ylemmyyden näyttämisen halu houkutteli hänet sanomaan:
"Joka elää, tahtoo tietysti jatkaa loppumattomiin, se on osa olemassaolosta, mutta luultavasti ei siinä piile mitään muuta."
"Ette siis usko Raamattua?"
Ashurst ajatteli: "Nyt minun täytynee todenteolla pahoittaa hänen mielensä."
"Uskon vuorisaarnan, koska se on kaunis ja soveltuu kaikkiin aikoihin."
"Mutta ette Kristuksen jumaluutta?"
Ashurst pudisti päätään.
Tyttö käänsi nopeasti kasvonsa ikkunaan, ja Ashurst muisti äkkiä Meganin rukouksen, jonka pieni Nick oli hänelle toistanut: "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia." Kuka muu kuin tuo tyttö, joka odotti häntä, saattaisikaan koskaan sillä tavoin rukoilla hänen puolestaan? Kuka muu kuin tuo tyttö, joka juuri tällä hetkellä odotti häntä palaavaksi pitkin kujatietä? Ja äkkiä iski häneen ajatus. "Millainen roisto olenkaan!"
Illan kuluessa tuo ajatus palasi alinomaa mieleen, mutta, kuten tavallista, kerta kerralta vähemmän tuskallisena, kunnes hänestä lopulta alkoi tuntua melkein itsestään selvältä asialta olla roisto. Ja omituista: hän ei tiennyt, oliko hän roisto siinä tapauksessa, että palaisi, vai siinä tapauksessa, ettei palaisi.