Ukko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parrakkaat huulet vapisivat, mutisi taaskin:
"Vai niin!"
"Oli kevät, juuri nämä ajat tai lieneekö ollut hiukan myöhempi — omenapuiden kukkimisaika — ja meillä oli tuollainen nuori yliopistoherra asumassa täällä talossa — kunnon poika muuten, mutta hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä milloinkaan havainnut, että hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään, mutta minun uskoni on, että hän pani tytön pään pyörälle."
Ukko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:
"Nuoriherra lähti sitten tiehensä ihan äkkiä, ja jäi sille tielleen. Tuolla talossa on vielä tänä päivänä tallella hänen selkäreppunsa ja muita pikkutavaroita. Minusta on kumma, ettei hän koskaan lähettänyt niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin sinnepäin."
"Vai niin", virkkoi Ashurst vielä kerran.
Ukko kostutti kielellään huuliaan.
"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien, jolloin nuori mies hävisi, hän tuntui melkein kuin sekapäiseltä. En ole elämässäni nähnyt ihmisen niin muuttuvan, en ikinä. — Talossa oli toinen nuori mies, Joe Biddaford, ja tämä piti tytöstä paljon. Arvaan, että poika kärtti ja kiusasi tyttöä eukokseen. Tyttö alkoi jo näyttää aivan hurjalta. Väliin iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita paimentamasta, näin hänen seisovan puutarhassa suuren omenapuun alla noin vain tuijottamassa suoraan eteensä. 'En tiedä, mikä sinua vaivaa', tuumin silloin itsekseni, 'mutta säälittävän näköiseksi olet muuttunut'."
Ukko sytytti sammuneen piippunsa ja katseli sitä mietteissään.
"Entä sitten?"