Ja hän istuutui mättäälle.
"Tuolla haudalla on aina kukkia. Eikä se myöskään ole aivan yksinäinen. Paljon väkeä ajaa tästä ohi noilla uusilla autoilla ja muilla — ajat eivät ole enää niinkuin ennen. Tytöllä on seuraa täällä ylhäällä. Otti, raukka, itse hengen itseltään."
"Ymmärrän", sanoi Ashurst. "Hauta tienristeyksessä! En tiennyt, että sitä tapaa vielä noudatetaan täällä."
"Siitä on jo kauan aikaa. Meillä oli silloin kirkkoherra, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen mies. Odottakaas, ensi Mikonpäivän aikoihin tulen olleeksi eläkkeellä kuusi vuotta, ja olin juuri viidenkymmenen, kun se tapahtui. Ei ole enää elossa ketään, joka asiasta tietää enemmän kuin minä. Tyttö asui tässä naapurissa, samassa talossa, missä minäkin olin työssä, rouva Narracomben luona — talon omistaa nyt Nick Narracombe. Teen toisinaan vielä hänelle joutohetkinä pikkutöitä."
Ashurst, joka seisoi veräjään nojaten ja piippuaan sytytellen, piti koukistettua vasenta kättään kasvojensa edessä vielä kauan sen jälkeen kun tulitikku jo oli sammunut.
"Entä sitten?" virkkoi hän, ja hänestä itsestään tuntui, että hänen äänensä oli käheä ja omituinen.
"Sellaisia tyttöjä ei ole kuin yksi sadasta. Tyttöparka! Lasken tähän haudalle kukkasen joka kerta kun kuljen ohi… oli kaunis ja kiltti tyttö, vaikk'eivät tahtoneet haudata häntä kirkkomaahan eivätkä sinnekään, minne hän itse oli toivonut tulevansa haudatuksi."
Vanha työmies vaikeni ja laski karvaisen, känsäisen kämmenensä mättäälle sinikellojen joukkoon.
"Vai niin", huokasi Ashurst.
"Luulen, että se juttu on tavallaan jonkinlainen rakkaustarina", jatkoi ukko, "vaikk'ei kukaan koskaan sitä saanut tarkoin tietää. Kukapa voi arvata, mitä nuori tyttö saattaa saada päähänsä — mutta se nyt on minun luuloni." Ukko pyyhkäisi turvetta kädellään. "Minä pidin siitä tytöstä enkä usko, että oli yhtään ihmistä, joka ei pitänyt tytöstä. Mutta hän oli liian helläsydäminen — siinä vika oli, niin uskon."