"Ja mikä on nimenne?"
"Megan David."
"Tämä ystäväni on Robert Garton ja minun nimeni on Frank Ashurst.
Meillä oli ensin aikomuksena kävellä Chagfordiin saakka."
"Ikävää, että jalkanne on kipeä."
Ashurst hymyili ja hymy sai hänen kasvonsa näyttämään melkein kauniilta.
He kävelivät kapean metsäkaistaleen poikki ja huomasivat yks' kaks' joutuneensa maataloon. Se oli pitkä, matala kivirakennus, jossa oli ullakkoikkunat. Pihalla oli sikoja ja kanoja ja vanha hevonen. Rakennuksen takana kohosi matala, skotlanninkuusia kasvava mäki, sen edustalla levisi vanha puutarha, jossa omenapuut olivat juuri puhkeamassa kukkaan, puroon ja pitkään luonnonniittyyn saakka. Pieni poika, jolla oli tummat, vinot silmät, hääräsi sikopaimenen tehtävissä, ja ulko-ovella seisoi nainen, joka lähti heitä vastaan. Tyttö sanoi:
"Hän on rouva Narracombe, tätini."
"Rouva Narracombella, tädillä", oli vilkkaat, tummat silmät, jotka muistuttivat villihanhen silmiä, ja hänen niskansa taivutuksessa oli jotakin, mikä toi mieleen saman linnun käärmemäisen kaulan.
"Tapasimme sisarentyttärenne tiellä", aloitti Ashurst, "ja hän arveli, että ehkä voisitte antaa meille yösijan".
Rouva Narracombe, joka oli tarkastanut tulijoita kiireestä kantapäähän, vastasi: