"Hyvä, se riittää. Mistä sinne mennään?"
"Pitkin kujaa, toisesta veräjästä oikeaan, ja uintipaikka on suuren, yksinäisen omenapuun kohdalla. Purossa on taimenia, jos osaatte niitä kutittaa."
"On paljon luultavampaa, että ne kutittavat meitä."
Rouva Narracombe hymyili. "Tee on valmista, kun tulette takaisin."
Puroon pistävä kallio muodosti veteen patouman ja sen kohdalle hiukan syvemmän, hiekkapohjaisen poukaman. Puutarhan laidassa kasvoi iso omenapuu niin lähellä puron rantatöyrästä, että sen oksat ulottuivat melkein veden yli. Se oli juuri puhkeamassa kukkaan, punaiset umput paisuivat aivan silmissä. Ahtaassa uimapaikassa ei ollut tilaa kuin yhdelle kerrallaan, ja Ashurst jäi odottamaan vuoroaan hieroen kipeää jalkaansa ja tarkastellen niittyä, kivilohkareita, orapihlajoita, nurmikonkukkia ja taustalla kohoavaa pientä pyökkilehtoa. Kaikki puiden oksat huojuivat hiljaa tuulessa, kaikki linnut lauloivat, vino auringonsäde värisi ruohikossa. Hän ajatteli Teokritosta, Chewellin virtaa, kuuta ja tyttöä, jonka silmät olivat kirkkaat kuin aamukaste, hän ajatteli niin monia asioita, ettei näyttänyt ajattelevan mitään — ja tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.
II.
Myöhäisen, yltäkylläisen teepöydän ääressä maistellessaan munia, kermaa, marmeladia ja ohuita sahramikakkuja Garton alkoi puhua kelttiläisistä. Tuo aika oli kelttiläisyyden heräämisen aikaa, ja Gartonia, joka itse luuli olevansa keltti, innosti ajatus, että talonväen suvussa oli kelttiläistä verta. Istuen hajareisin hevosenjouhilla täytetyllä tuolilla käsinpyöritetty savuke kaarevien huultensa välissä hän upotti pippurisilmänsä Ashurstin silmiin ja ylisteli walesilaisten hienostuneisuutta. Siirtyminen Walesista muuhun Englantiin oli samaa kuin jos vaihtoi kiinalaista posliinia saviesineisiin. Frank, hitonmoinen englantilainen! ei tietystikään ollut havainnut walesilaisen tytön hienostuneisuutta ja tunteellisuutta! Ja hiljakseen silitellen vielä kosteaa tukkakuontaloaan hän selitti, miten erinomaisesti tämä olisi sopinut malliksi kahdennentoista vuosisadan kelttiläisen runolaulajan Morgan Sen-ja-sen tuotteiden kuvitukseen.
Ashurst, joka loikoi pitkin pituuttaan hevosenjouhisohvalla, jalat hyvän joukon sohvanpään ulkopuolella, poltellen tummanväristä piippuaan, ei kuunnellut, mitä toinen jutteli, vaan ajatteli tytön kasvoja sellaisina, jollaisina hän ne muisti tytön tullessa huoneeseen kädessään kakkuja uusi kantamus. Se oli ollut samaa kuin jos olisi katsonut kukkasta tai jotakin muuta kaunista luonnossa — kunnes tyttö oli, somasti värähtäen, luonut katseensa maahan ja hiipinyt huoneesta hiljaa kuin hiiri.
"Lähdetään keittiöön katsomaan häntä vähän enemmän!" ehdotti Garton.
Keittiö oli valkoiseksi kalkittu huone; katto-orsista riippui savustettuja kinkkuja, ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja seiniä koristivat nauloihin ripustetut laudakoille riviin asetetut posliini- ja tinaesineet sekä Viktoria-kuningattaren muotokuva. Pitkällä, maalaamattomalla puupöydällä oli kannuja ja lusikoita, ja pöydän yläpuolella riippui katosta sipulikimppu. Kaksi paimenkoiraa ja kolme kissaa lojui mikä missäkin. Seinään muuratun lieden toisella puolella istui toimetonna kaksi pientä herttaista poikaa, toisella puolen romuluinen nuorukainen, jolla oli vaaleat silmät ja punakat kasvot ja tukka ja silmäripset samaa väriä kuin rohtimet, joita hän veti pyssynpiipun läpi. Heidän välillään seisoi rouva Narracombe hämmentelemässä ajatuksiinsa vaipuneena kirpeätuoksuista muhennosta suuressa padassa. Kaksi muuta nuorukaista, joilla oli vinot silmät ja tumma tukka ja kasvoissa sama viekas ilme kuin pojilla, puheli keskenään seinään nojaten, ja ikkunan ääressä istui vanhanpuoleinen, sileäleukainen mies, jolla oli yllä korderoipuku, lukemassa risaista sanomalehteä. Tyttö, Megan, tuntui olevan ainoa toimekas koko joukossa. Hän laski omenaviiniä tynnyristä ja kulki tuoppeineen alinomaa tynnyrin ja pöydän väliä. Kun Garton huomasi väen olevan käymässä aterialle, sanoi hän: