Rva Roberts (tavallaan kiihottuneena): Roberts sanoo, että työmiehen koko elämä on uhkapeliä, syntymästä aina hautaan saakka.
(Enid nojautuu eteenpäin tarkkaavana. Rva Roberts jatkaa yhä kiihottuen siksi kuin viimeisissä sanoissa persoonallisista tunteistaan masentuu.)
Hän sanoo, hyvä rouva, että kun työmiehen lapsi on syntynyt, on hänen elämänsä ensimäisestä viimeiseen hengenvetoon arvanheittoa siitä, eikö se koskaan muuttuisi muuksi ja sitä kestää koko hänen elämänsä. Vanhaksi tultuaan on hänellä valittavana joko vaivaistalo tahi hauta. Hän sanoo, että vaikka on kuinka tarkka, vaikka näkee lapsineen nälkää ja elää niukasti säästääkseen, ei silloinkaan jää säästöön pantavaa vanhan päivän varaksi. Sen vuoksi hän ei tahdokaan lapsia (hervahtaa taaksepäin) ei vaikka minä olen niitä niin tahtonut.
Enid: Niin, niin, kyllä minä käsitän.
Rva Roberts: Ei, ette, hyvä rouva. Teillä on lapsenne, eikä teillä ole koskaan huolta niistä.
Enid (rauhallisesti): Te ette saisi puhua niin paljoa, Anni. (Siitä huolimatta jatkaa.) Mutta Robertsillehan maksettiin aika rahasumma siitä teknillisestä keksinnöstä, eikö maksettukin?
Rva Roberts (puolustain): Kaikki Robertsin säästöt ovat menneet. Hän on aina katsonut tämän lakon menestymistä. Hän sanoo, ettei hänellä ole oikeutta pitää penniäkään, kun toiset kärsivät. Mutta kaikki eivät ole sellaisia! Jotkut eivät näy välittävän mistään muusta — kunhan vain saavat pitää omansa.
Enid: Minä en käsitä mitä heiltä voitaisi odottaakaan, kun he tuolla tavalla kärsivät. (Muuttuneella äänellä.) Mutta Robertsin tulisi ajatella teitä! Tämä on niin kauheaa! Kattila kiehuu. Laitanko minä teen? (Hän ottaa teekannun ja nähtyään siellä olevan teelehtiä kaataa vettä.) Ettekö tahdo kuppia?
Rva Roberts: En, kiitoksia, rouva. (Hän kuuntelee kun kuuluisi askelia.) Toivoisin mieluummin, että te ette tapaisi Robertsia, hyvä rouva. Hän kiivastuu niin.
Enid: Oh! mutta minun täytyy, Anni. Se käy vallan tyynesti, minä lupaan.