Frost: Niin, rouva. (Tyynesti.) Suokaa anteeksi, että puhun lakosta. Olen varma, että jos toiset herrat antaisivat nyt perään hra Anthonylle ja jälestäpäin antaisivat työmiesten saada kaiken mitä he vaativat, olisi se paras ratkaisu. Minusta nähden tuollainen toisinaan tekisi hyvin hyvää hänelle, rouva.
(Enid puistaa päätään.)
Jos hänet kukistetaan kiivastuu hän siitä (vilkastuen) ja olen itsestäni huomannut, että kun olen jostakin kiivastunut, olen aina jälestäpäin siitä pahoillani.
Enid (hymyillen): Oletteko te koskaan kiivastunut Frost?
Frost: Kyllä, rouva. Oh! toisinaan hyvinkin kiivastunut.
Enid: Minä en ole koskaan nähnyt.
Frost (tarmottomasti): Ette rouva. Eihän sellaista. (Enid liikkuu levottomana ovelle päin. Tunteellisesti.) Palveltuani herra Anthonyä, kuten tiedätte, rouva, aina viisitoistavuotiaasta, huolestuttaa minua nähdä hänet joutuvan tuolla tavalla syytetyksi vanhalla ijällään. Rohkenin puhua herra Wanklinin kanssa asiasta (laskien ääntään) — näyttää olevan niistä tunnollisin mutta hän sanoi minulle: "Tuo kaikki on kaunista, Frost, vaan tämä lakko on hyvin vakava juttu", hän sanoi. "Epäilemättä vakava molemmillekin puolille", sanoin minä, "mutta lopettakaa se", minä sanoin "lopettakaa. Eihän ihminen jos kivimuuri tulee eteen, puske päätänsä siihen, vaan kiipee sen yli". "Niin", hän sanoi, "olisi parempi, että sanoisit tuon herrallesi". (Katsoo kynsiinsä.) Niin se on, rouva. Sanoin tänä aamuna herra Anthonylle: "Onko se sen arvoista?" "Kirottua", hän sanoi minulle. "Frost! Pidä huoli omista asioistasi tahi olet kuukauden perästä vapaa!" Pyydän anteeksi, rouva, että näin puhun.
Enid (kävellen parioville ja kuunnellen): Tunnetteko tuota Robertsia, Frost?
Frost: Kyllä, rouva. Se tahtoo sanoa, en sanottavasti. Mutta kun näkee hänet voi sanoa minkälainen hän on.
Enid (pysähtyen): Niinkö?