"Te seuraatte omia tunteitanne. Minä en ole yhtä onnellinen."
Sanottuaan sen Miltoun kääntyi ovea kohden.
Courtierin ääni seurasi häntä kiinteästi.
"Jättäkää politikoiminen — jos se teistä tuntuu sellaiselta. Älkää saattako turmioon omaa elämäänne kulkemalla sitä uraa, mitä kuljette, älkääkä saattako turmioon hänen elämäänsä!"
Mutta Miltoun ei vastannut.
Oli ihmeellisen hiljainen yö, kun menetettyjen asiain puolustaja jätti hotellinsa muutamia minuutteja ennen kahtatoista, otsa sidottuna hatun sisällä, ja suuntasi kulkunsa latinakoulua kohden kuulemaan vaalitulosten julistamista. Hän ohjasi askeleensa ääntä kohden, mikä muistutti jonkun hirviön hengittämistä, ja joutui jyrkältä, tyhjältä kadulta kaupungin torille, mikä oli täynnään aaltoilevaa joukkoa. Korkealla joukon yläpuolella, latinakoulun terävässä tornissa, oli kirkkaasti valaistu kellotaulu. Taivas kohosi noiden tuhansien sydänten kiihkeiden toiveiden yläpuolella aivan pilvettömänä. Courtierista, joka lähestyi toria, nuo heiluvat, valkeat, samaan suuntaan käännetyt kasvot näyttivät tuulen värisyttämiltä, villien jättiläiskukkien nupuilta. Yö oli loihtinut pois siniset ja keltaiset tosiasiat ja puhaltanut tähän tungokseen mielenliikutuksen hengen. Ja hän oivalsi heti tämän näyn kauneuden ja merkityksen — ymmärsi sen värisevien voimien ilmaisuksi, voimien, joiden ikuinen tulviminen, tasapainonhengen silmälläpitämänä, oli maailman sielu. Tuhannet itsekkäät sydämet kaikkivaltiaan kiihoituksen valtaamina!
Eräs vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies seisoi lähellä hänen kyynärpäätään ja mutisi:
"Jännittävää työtä — mistään hinnasta en jättäisi tätä."
"Ihanaa, eikö niin?" vastasi Courtier.
"Ai, ai", sanoi tuo vanha mies, "tämä on ihanaa. Tämän vertaista en ole nähnyt sitten tuon suuren vuoden — neljänkymmenenkahdeksan — jälkeen. Tuolla ne ovat — aristokraatit!"