"Mitä tämä melu merkitsee, Clifton?"
"Joukko sosialisteja, teidän ylhäisyytenne, on matkalla Putneyhin osoittamaan mieltään. Kansa on kohottanut heille eläköönhuudon. He ovat aiheuttaneet väentungoksen aivan veräjän ulkopuolelle."
"Pitävätkö he puheita?"
"He puhuvat paraikaa jostakin hyvin pöyhkeästi, teidän ylhäisyytenne."
"Minä menen kuuntelemaan heitä. Antakaa minulle minun musta keppini."
Sametintummien, litteäoksaisten seetripuiden yläpuolella, jotka eebenholtsista tehtyjen pagodien tavoin kohosivat kahden puolen tietä, taivas riippui yhtenä suurena purppurapilvenä, mihin loi pahaa ennustavaa elämää taivaanrannalta tuleva ja sen läpi tunkeva valonsäde. Tämän pilvikatoksen alla joukko tomuisia, pörrötukkaisia miehiä ja naisia kulki eteenpäin pitkin tietä, suojellen ja rohkaisten eläköönhuudoillaan pitkää mustatakkista puhujaa. Tämän joukon edessä ja takana kulki pieni meluava mies- ja poikalauma ilkkuen ja hoilaten.
Lady Casterley ja hänen "huoneenhaltijansa" seisoivat kuuden askeleen päässä kiemurakoristeisen rautaveräjän sisäpuolella ja katselivat. Tuo vaalea teräksenvärinen olento teräksenvärisine hiuksineen oli liikkumattomuudessaan puoleensavetävämpi kuin kaikki tuon meluavan joukon liikkeet ja parkumiset. Vain hänen silmänsä liikkuivat puoleksi suljettujen luomien alla, hänen oikea kätensä puristi lujasti kepin kädensijaa. Puhujan ääni kohosi räikeänä vastalauseena "kansan" riistämistä vastaan, teki ivallisia huomautuksia kristinuskoa vastaan, vaati kiihkeästi vapautusta "jatkuvasta mielettömästä sotaveron taakasta" ja uhkasi, että kansa tulisi ottamaan asiat omiin käsiinsä.
Lady Casterley käänsi päänsä:
"Hän puhuu mielettömiä, Clifton. Tulee sade. Minä menen sisään."
Pylväskäytävän alla hän pysähtyi. Purppurapilvi oli alkanut sataa, vesi valui virtanaan nopeasti hajaantuvan väkijoukon niskaan. Hieno hymy tuli lady Casterleyn huulille.