"Ei, rakkaani", hän sanoi pilaatekevällä äänellään, "sinä et koskaan saa minua vakuutetuksi siitä, että Miltoun tulisi takertumaan. Il est trop intransigeant. Ah! Sielläpäs on Babs!"
Sillä Barbara oli lipunut ohitse, silmät laiskan harhailevina, huulet hieman raollaan, niska jotenkuten yhtä kalpeana kuin hänen valkea takkinsa, kasvot kalpeina ja ilmeisesti uupuneina hänen raskaan, ruskehtavan hiusvyyhtensä alla, ruumis taipuisana ja aivankuin pyörryksissä, mistä tanssikumppanin käsivarsi sai hänet herättää valssin joka pyörteessä.
Liikuttaen tuskin ollenkaan huuliaan, kuten ylhäisöpiirien vankien oli tapana puhua, Lily Malvezin mutisi:
"Kenen kanssa hän tanssii? Onkos se nyt se tuntematon juoksija,
Bertie?"
Vallan yhtä liikkumattomin huulin Bertie vastasi:
"Neljäkymmentä yhtä vastaan, ei mitään vedonlyöjiä."
Mutta nuo tutkivat, kirkkaat silmät seurasivat yhä Barbaraa, joka ajelehti tanssissa suuren pyörteeseen joutuneen vesililjan tavoin, ja seuraava ajatus kulki tuon sievän pään läpi:
"Babs on takertunut häneen. Se on häneltä kehnosti tehty, totisesti!" Ja sitten hän näki erään toisen, joka nojasi pylvääseen ja jonka silmät myöskin seurasivat noita kahta, ja hän ajatteli: "Hm! Claud — raukka — ei ihme, että hän katselee tuolla tavalla. Oh! Babs!"
Erään patsaan vieressä, terassilla, Barbara ja hänen toverinsa seisoivat, siellä, missä juhlalyhdyt eivät muuttaneet puiden näköä, puiden, jotka tarjosivat synkkyytensä ja kirkkautensa virkistyksen.
Uuden kalpean uupumuksensa valtaamana, hengittäen vielä syvään valssin johdosta, Barbara näytti Courtierista olevan täynnänsä rakastettavuutta. Miksi pitäisi ihmisen sepitellä puheita unikuville! Barbara oli vain ilmaanpainettu kauneuden ilmestyskuva, mikä olisi hävinnyt kosketuksesta — hän oli lumouksen aaveiden kaltainen, jotka ilmestyvät ihmiselle öisen sinisen taivaan alla vuoriston tähtihohteisessa lumossa tai hiljaisen kultaisessa koivumetsässä! Puhuminen olisi ollut pyhyydenhäväisemistä. Sitä paitsi, mitä hyötyä olisi Courtierille tuottanut puhuminen tässä Barbaran maailmassa, mikä oli niin hurmaava ja vilkkaan vaikuttava — tässä maailmassa, mikä oli rakennuksen kaltainen, jossa kaikki ikkunat olivat peitetyt ja varjostimet alasvedetyt, rakennuksen, minne ei päästetty ketään, joka ei ollut vannonut uskovansa, että se oli maailma, koko maailma, eikä mitään muuta kuin maailma, minkä ulkopuolella oli vain jätteet kaikesta siitä, mistä se oli rakennettu. Miksi olisi Courtier puhunut tässä seurapiirin maailmassa, missä hän tunsi olevansa kuin erämaassa, missä etsi kanssaihmistä!