Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän käänsi kiemurakoristeisen rautaisen veräjän kautta Lontooseen vievälle tielle. Päivä pimeni, ja värjyvällä taivaalla pilvet kokoontuivat ja ajelehtivat sinne tänne ilman minkäänlaista päämäärää. Mitään suuntaa ei ollut näköjään määrätty niille. Ne olivat kokoontuneet taivaan kannelle kuten jättiläisharakat, jotka lentelevät ristiin rastiin. Ilmassa oli sateen tuoksua. Auto ei nostanut mitään pölyä, kiiti vain eteenpäin hakien lyhtyineen tietä. Putney Bridgellä ajoneuvojono pysäytti sen kulun. Lordi Valleys katsahti oikealle ja vasemmalle. Ankkurissa levien jokialusten lyhdyt, joen äyräällä olevat lamput ja sen kummallekin puolelle tiheään rakennettujen talojen tuhannet valot kuvastuivat veden pinnasta. Tuon suuren, ikuisesti merta kohden soljuvan olennon kiemurteleva, kalpea runko ei synnyttänyt hänen mielessään mitään vertauskuvia. Vuosia sitten hän oli ollut sen kanssa tekemisissä, kauppaministeriössä, ja tiesi tarkalleen, miten likainen se oli ja miten se kävi hirveän kapeaksi juuri siinä paikassa, missä hän olisi toivonut sen olevan leveä. Kuitenkin, kun hän sytytti sikarin, hänet valtasi omituinen tunne — sellainen kuin hän olisi ollut lähellä rakastamaansa naista.
"Suokoon Jumala", hän ajatteli, "että noista huhuista ei tulisi mitään!" Auto kiiti pitkin vilkasliikenteistä katua Lontoon hienoa keskustaa kohden. Iltalehtien ilmoitustaulut ja katuvierissä olevien paperikauppiaiden myymälät eivät tarjonneet kuitenkaan mitään rauhoittavaa kuvaa.
"Salahankkeet lisääntyvät.
Uusia paljastuksia.
Vakava asema uhattuna."
Ja jokaisen ilmoitustaulun edessä voitiin nähdä ohikulkijain virrassa pieni pyörre — mikä syntyi henkilöistä, jotka poikkesivat kurkistamaan uutisia ja sitten jättivät sen homman jatkaakseen taas matkaansa. Valleysin kreivi tuli ihmetelleeksi, mitä he mahtoivat ajatella! Mitä mahtoi liikkua noiden näytetauluja kohden kääntyneiden, kalpeiden lihapyöröjen takana!
Ajattelivatko he ollenkaan mitään, nuo kadulla liikkuvat miehet ja naiset? Miten he suhtautuivat tähän uhkaavaan vedenpaisumukseen? Siinä oli naamaa naaman vieressä, typeränä ja tunteettomana, ilmaisematta mitään toimekasta halua, ainakaan ei mitään innostusta, tuskin edes mitään pelkoa. Piru vieköön! Liioin he eivät voineet vaikuttaa tämän asian kulkuun enempää kuin mehiläisetkään saattoivat estää sitä, että joku ohikulkeva pojanviikari hävitti niiden pesän! Oli epäilemättä vallan totta, että kansa ei ollut koskaan voinut sanottavasti vaikuttaa sodan syntymiseen. Ja hänen mieleensä muistuivat erään viikkolehden sanat, lehden, jota hän tasapuolisena miehenä pakotti itsensä aina lukemaan. "Tietämättä mitään tosiasioista, 'isänmaa' ja 'isänmaallisuus'-sanojen hypnotisoimana, laumavaiston muukalaisiin nähden synnynnäisen vastenmielisyyden valtaamana, avuttomana kärsivällisyytensä, stoalaisuutensa, hyvän uskonsa ja luottamuksensa vuoksi niihin, jotka ovat häntä ylempänä, avuttomana oman herraskaisuutensa, keskinäisen epäluottamuksen, yhteishengen puutteen ja huolettomuuden vuoksi huomisesta — miten voimaton ja säälittävä onkaan katukansa sodan uhatessa!" Tämä lehti, vaikka olikin taitava, oli tuntunut hänestä aina sietämättömän tyhjäntärkeältä!
Oli epäilyksenalaista, saattoiko hän tänä vuonna päästä Ascotiin. Ja hänen ajatuksensa kiitivät hetkeksi hänen lupaavaan, kaksivuotiseen Casettaansa, sitten, saaden ikäänkuin voimakkaan sysäyksen häpeästä, hän käänsi ne amiraalivirastoon ja epäili sitä, oltiinko siellä täysin selvillä kaikista mahdollisuuksista. Hänellä itsellään oli vaatimaton paikka hallituksessa, sellainen melkein nimellinen virka, jollaisia pidetään välttämättömänä, kun tahdotaan kehittää tulevia ministereitä koulituista miehistä, joille tällä haavaa ei ole voitu keksiä mitään vaativampaa asemaa. Amiraalivirastosta hänen ajatuksensa luiskahtivat takaisin anoppiin. Ihmeellinen vanha nainen! Millainen valtiomies olisikaan hänestä tullut! Liiaksi taantumuksellinen! Piru vieköön, miten suoraviivaisesti hän suhtautui siihen mrs Lees Noeliin! Ja asiantuntijan mielihyvällä hän muisteli tuon naisen kasvoja ja vartaloa, jotka hän oli samana aamuna nähnyt kulkiessaan hänen huvilansa ohitse. Salaperäinen tai ei, mutta puoleensavetävä tuo nainen oli! Hyvin suloinen pää tummine hiuksineen, jotka aaltoillen lankesivat keskeltä kahtia kumpaisellekin ohimolle — hyvin hurmaava olento, ei mitään virheitä! Epäilemättä hänellä oli ollut joku historiansa — mutta mitäs se liikutti häntä, lordi Valleysiä! Sääli aina sellaisia naisia!
Rykmentti territoriaali-armeijaa, mikä palasi harjoituksista, esti hänen autonsa kulun. Hän nojasi eteenpäin tarkastellen sitä samalla kriitillisellä, älykkäällä, hillityllä katseella, jolla hän olisi tutkinut koiralaumaa. Kaikki synkkyys ja miettiväisyys oli nyt hävinnyt hänen mielestään. Reilua väkeä, joka kyllä pystyi tekemään täyttä tiliä itsestään! Heidän kasvoiltaan, jotka ulkoilma oli saanut hohtamaan punaisilta, kuvastui passiivisuus tai puoleksi hyökkäävä, puoleksi leikillinen itsetietoisuus. Heitä eivät ilmeisestikään vaivanneet abstraktiset epäilyt tai mitkään sodankauhujen synnyttämät mielikuvat.
Joku kohotti eläköönhuudon "terriereille". Lordi Valleys näki ympärillään pienen hattumeren nousevan ja laskevan ja kuuli tuon jotenkin terävän ja kehoittavan äänen paisuvan käheäksi, korkeaksi meluksi ja sitten äkisti sammuvan. "Näyttävät aika innokkailta!" hän ajatteli. "Hyvin pienestä he syttyvät! Maassa on kylliksi taisteluhalua!" Ja ilon väristys kävi taas hänen lävitseen.
Sitten hänen autonsa, viimeisen sotilaan mentyä ohitse, tunki hitaasti harhailevan väkijoukon lävitse, mikä tunkeili rykmentin takana, väkijoukon, johon kuului kaikenikäisiä miehiä, nuorisoa, muutamia naisia, nuoria tyttöjä, jotka käänsivät häneen huolimattoman, tuijottavan katseensa, ikäänkuin olisivat olleet liian kaukaisia suhtautumaan millään mielenkiinnolla tuohon mukavasti ohikulkevaan mieheen.