"Tämä käy koomilliseksi", hän sanoi.
Näiden sanojen johdosta, jotka näyttivät tosiaankin hävyttömiltä lordi ja lady Valleysistä, he kääntyivät poikaansa kohden, ja he kaikki kolme tuijottivat toisiinsa täysin äänettöminä. Pieni hälinä, mikä tuli ovelta päin, keskeytti heidät.
XVIII LUKU.
Kun isän ja äidin mentyä Barbara oli jäänyt Harbingerin seuraan, niin hän sanoi:
"Juokaamme täällä kahvimme", ja siirtyi toiseen huoneeseen.
Lukuunottamatta sitä iltaa, jolloin he olivat yhdessä katselleet kansaa, hän ei ollut ollut Harbingerin kanssa kahden kesken sen jälkeen, kun tämä oli suudellut häntä pensasaidan turvissa. Ja nyt hän katseli häneen tyynesti, vaikka hänen sydämessään jyskytti, ikäänkuin vankina oleva lintu olisi taistellut häkkinsä pehmeää ja vankkaa seinää vastaan. Hänen riitainen keskustelunsa Courtierin kanssa oli jättänyt hänen sydämensä kipeäksi. Sitäpaitsi eikö hän tietänyt kaikkea sitä, mitä Harbinger saattoi hänelle antaa?
Nymfin tavoin, jota fauni ahdistaa, fauni, joka pitää lehtoja hallussaan, hän ikäänkuin pakeni ja katseli taakseen. Tuon faunin metsässä ei ollut mitään, jota hän, Barbara, ei olisi tuntenut, ei mitään tiheikköjä, jonka läpi hän ei olisi kulkenut, ei mitään virtaa, jonka yli hän ei olisi astunut, ei mitään suudelmaa, johon hän ei olisi voinut vastata. Faunin maa oli jo keksitty; siinä hän, Barbara, olisi tullut hallitsemaan. Hänellä, Barbaralla, ei ollut mitään toivottavana häneltä, paitsi valtaa ja varmaa huvia. Hänen silmänsä sanoivat: Miten minä voisin saada tietää, tulisinko kaipaamaan enemmän kuin sinä, tuntemaan itseni läkähtyneeksi sinun käsivarsillasi, kyllästymään kaikkeen siihen, mitä sinä voit tarjota minulle? Enkö minä jo ole saanut kaikkea sitä?
Barbara tiesi Harbingerin alasluodusta, synkästä katseesta, miten tylyltä hän hänestä näytti, ja oli pahoillansa sen johdosta. Hän tahtoi olla hyvä häntä kohtaan ja sanoi melkein ujosti:
"Oletteko vihainen minulle, Claud?"
Harbinger katsahti ylös.