"Teidän tehtävänne on sanoa se. Mutta minä en ole sokea. Mitäs te tuumitte tuosta Courtierista?"
Sillä hetkellä Barbara huomasi jotakin uutta — miehen sellaisenaan. Ei, elämä hänen kanssaan ei tulisi olemaan kokonaan vailla seikkailuja!
Harbingerin kasvot synkkenivät, hänen silmänsä suurenivat, koko hänen vartalonsa näytti kasvaneen. Barbara huomasi äkkiä Harbingerin nyrkkejä peittävät ihokarvat. Harbingerin kaikki sulavuus oli kadonnut. Hän tuli hyvin lähelle.
Barbara ei tietänyt tarkkaan, miten kauan heidän välinen katseensa kesti ja mitä se sisälsi. Hänen lävitseen kulki ajatus toisensa jälkeen, tunne toisensa jälkeen. Kapina ja viehätys, halveksunta ja ihaileminen, omituinen inhon ja huvin tunne, kaikki toisiinsa sekaantuneina — samoin kuin toukokuun päivänä voidaan nähdä rakeita, auringon paistetta ja maasta lähtevää höyryä.
Harbinger sanoi sitten käheästi:
"Oh! Babs, te saatte minut niin hulluksi!"
Asetellen huuliaan, ikäänkuin paremmin hallitakseen niitä, Barbara vastasi:
"Niin, minä luulen tämän riittävän", ja meni isänsä työhuoneeseen.
Nähdessään lordi ja lady Valleysin tuijottavan niin kiinteästi
Miltouniin hän sai takaisin itsehillintänsä.
Näky tuntui hänestä hieman koomilliselta, vaikka hän ei tietänytkään, että tuo pieni näytös oli saanut alkunsa juuri tuosta sanasta. Totta puhuen vastakohta Miltounin ja hänen vanhempainsa välillä näytti sillä hetkellä melkein hullunkuriselta.