"Niin, minulle on kerrottu, että hänen tarinansa on synkkä — avioero."
"Tarkoitatteko, että hänet on hyljätty, tai — —"
Jonkun osan sekuntia apulaispappi oli kenties epäröinyt.
"Oh, ei, ei! Häntä vastaan on tehty syntiä, siitä olen varma. Mikäli olen saanut nähdä, hän on sievä nainen, vaikka pelkäänkin, että hän ei kuulu minun seurakuntaani."
Tähän oli Miltoun, jossa jo ritarillisuus oli herännyt, tyytyväinen. Kun Audrey kysyi häneltä, tunsiko hän hänen tarinaansa, niin Miltoun ei olisi millään hinnalla tahtonut, että tämä nainen olisi kaivanut esiin mitään kiusallista. Oli tuo tarina sitten millainen tahansa, häntä ei ollut mistään syytettävä. Miltoun oli alkanut muodostaa häntä oman mielikuvituksensa mukaiseksi; Audrey oli lakannut olemasta ihmisolento, oli muuttunut hänen ihanteensa ilmaisumuodoksi…
Kolmantena iltana ottelunsa jälkeen Courtierin kanssa hän oli jälleen Audreyn pienessä, valkeassa, korkeiden puutarhamuurien ympäröimässä huvilassa. Ruusujen peittämänä, mustanruskean olkikaton riippuessa yläkerroksen vanhanaikaisten, lyijykehyksisten ikkunain päällä, se näytti siltä, kuin olisi tahtonut kätkeytyä maailmalta. Taustalla, aivan kuin vartijoina, kaksi mäntyä levitti synkät oksansa ulkohuoneiden ylitse, ja millä lounaistuulella tahansa niiden voitiin kuulla keskustelevan vakavasti ilmasta. Korkeita syreenipensaita oli puutarhan sivuilla, ja jättiläismäinen lehmus viereisellä kedolla huokaili ja rätisi tai tyyninä päivinä päästi ilmoille lukemattomien, pienten, tummien mehiläisten unisen huminan, mehiläisten, jotka kävivät usein tässä vihreässä majatalossa.
Miltoun tapasi hänet korjaamasta pukua, istumasta kumartuneena sen yli omalla hienolla tavallaan — ikäänkuin kaikki esineet, olivatpa ne sitten pukuja, kukkia, kirjoja tai musiikkikappaleita, olisivat saaneet häneltä osakseen saman myötätunnon.
Miltoun oli tullut pitkältä, päivän kestäneeltä vaalisaarnamatkalta, millä häntä oli kahdessa eri kokouksessa kiusattu vaikeastivastattavilla kysymyksillä, ollen vielä masennuksissa niiden johdosta. Hänestä ei ollut koskaan ollut niin rauhoittavaa katsella Audreytä tai olla hänen hellivän ja parantavan vaikutuksensa alaisena. Heittäytyneenä pitkään nojatuoliin hän kuunteli hänen soittoaan.
Kuu kulki hitaasti kummun yli harmaalla, iriksenvärisellä taivaalla. Eräänlaisen hurmion vallassa Miltoun tähysteli tuota sammunutta tähteä, joka kulki eteenpäin kalpeassa valossa.
Rämeen yli levisi matala sumu, laakson puut seisoivat laitumella käyvän karjan tavoin polviaan myöten valkeassa usvassa, sillä aikaa kuin ilma niiden yläpuolella oli kalpeaa ikäänkuin kuun pölystä, joka runsaana sateena laskeutui tuon valkean meren päälle. Sitten kuu meni lehmuksen taakse, niin että suuri, palava, kiinalainen lyhty näytti mustan sinisenä riippuvan taivaasta.