"No niin", sanoi Barbara. "Meidän on parasta etsiä Ann."
Lyhyen, mutta tarkan etsinnän jälkeen pikku Ann löydettiinkin autosta, vaisto kun oli hänelle sanonut jo etukäteen, mihin hänen tuli lähteä. Ja pian heidän lähtönsä jälkeen Ann istui heidän välissään tuossa erikoisessa vaiteliaassa asennossaan, johon hän aina joutui ollessaan syvän mielenkiinnon vallassa.
Kun kuljettiin Monklandin maatilalta, joka oli kukkien keskellä, viheriäisten niittyjen ja puiden ympäröimänä, avonaiselle nummelle, niin tuntui siltä, kuin olisi tultu toiseen maailmaan. Sillä niin pian kuin oli jätetty taakse läntisen ajotien viimeinen mökki, ilmestyi äkkiä näkyviin Englannin kaikkein villein maisema. Tässä villissä parlamenttihuoneessa pilvet, kalliot, aurinko ja tuulet tapasivat toisensa ja keskustelivat. Entisajan miehet olivat jättäneet myöskin henkensä noiden suurten kivien keskelle, jotka makasivat leijonain tavoin kukkulain laella, valkeiden pilvien ja niiden veljien, kiitävien hiirihaukkani, alla. Täällä itse kalliotkin olivat levottomia, muuttaen muotoaan, näköään ja väriään päivästä päivään, ikäänkuin palvellen odottamatonta ja kieltäytyen alistumasta lakiin. Tuulet myöskin kapinoivat matkallaan ja laskeutuivat raivoten sinne, missä ikänänsä vain oli rotkoja tahi halkeamia, niin että asunnoissaan majailevat ihmiset saattoivat vielä tuntea villien jumalien voiman.
Tämän näköalan ihmeet jäivät kokonaan pikku Ann'ilta huomaamatta ja jossain määrin myöskin Courtierilta, joka kaikin voiminensa koetti sovittaa yhteen kahta vierasta periaatetta, kohteliaisuutta ja halua katsella kauniita kasvoja. Hän olisi myöskin halunnut saada tietää mitä tämä 20-vuotias tyttö, jolla näytti olevan 40-vuotiaan itsehillintä, mahtoi ajatella. Pikku Ann se katkaisi äänettömyyden:
"Täti Babs, eihän tuo ollut mikään perin vahva talo, eihän?"
Courtier katsahti sinnepäin, minne tytön pieni sormi osoitti. Siellä näkyivät pienen talon rauniot, mikä seisoi erään kivisen miehen lähellä, jolle ilmeisestikin tämä kukkula oli kuulunut, ennenkuin sinne oli asettunut eläviä miehiä. Surkeiden raunioiden päällä, yhdellä nurkalla, roikkui pieni katontilkku, mutta kaikki muu oli vaipunut maahan asti.
"Sen rakentaja oli höperö mies, eikö niin, Ann? Siksi sitä sanotaankin 'Ashmanin mielettömyydeksi'."
"Onko hän vielä hengissä?"
"Ei aivan — hän kuoli noin sata vuotta sitten."
"Mikä sai hänet rakentamaan sen tänne?"