Tuntien pientä tuskaa Barbara näki Courtierin tulevan katua pitkin häntä kohden. Ja kun tämä oli istuutunut, niin hän sanoi kuljettajalle: "Asemalle, Frith, nopeasti, olkaa hyvä!" ja lisäsi:
"Teihin ei voi luottaa rahtuakaan. Mitä te teitte?"
Mutta Courtier hymyili julmasti Ann'in pään yli, itsekseen.
Tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun Barbara oli saanut selvän työnnön takaisin. Hän värisi, aivan kuin häntä olisi kevyesti lyöty ruoskalla. Hänen huulensa sulkeutuivat lujasti, hänen silmänsä alkoivat hyppiä. "No niin, ystäväiseni", ajatteli Barbara. Mutta katsottuaan varkain Courtieriin hän huomasi hänen kasvoillaan niin omituisen ilmeen, että hän unohti tulleensa loukatuksi.
"Onko jotakin hullulla kannalla, mr Courtier?"
"Kyllä, arvoisa neiti, kyllä on hullulla kannalla — tuo kurja alhainen ihmiskieli."
Barbaralla oli intuitiivinen tieto siitä, miten asioita oli käsiteltävä, hänellä oli moraalista kylmyyttä, minkä hän oli oppinut niiltä henkilöiltä, joita hän oli nähnyt, ja siitä puheesta, mitä oli kuullut lapsuudestaan asti. Hän luotti tuohon tietoonsa ja, katsahtaen Ann'in ruskeiden hiusten ylitse Courtieriin, hän sanoi:
"Onko mrs N — — jollakin lailla kysymyksessä?" Huomattuaan
Courtierin silmissä myöntävän vastauksen hän lisäsi nopeasti: "Entäs
M — —?"
Courtier nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.
"Sitä minä jo ajattelinkin. Antaa niiden juoruta! Kuka siitä välittää?"