Sitten uuden vaitiolon jälkeen kuului lordi Dennisin ääni:
"Minä ajattelen tuota nais-raukkaa."
Kääntyen hieman äkisti tätä vankkaa, miellyttävää ääntä kohden ja voittaen jälleen itseluottamuksensa, jonka hän vain harvoin menetti, lordi Harbinger mumisi:
"Aivan niin, luonnollisestikin!"
IX LUKU.
Pienemmässä seurusteluhuoneessa, jota käytettiin vain silloin, kun oli pienempi seurue koolla, mrs Winlow oli mennyt pianon ääreen ja soitti itselleen, sillä lady Casterley, lady Valleys ja kaksi hänen tytärtään olivat vetäytyneet yhteen, keskustelemaan tuon kaikkialle tunkeutuvan huhun johdosta.
Oli merkillinen todistus Miltounin luonteesta, että mitään epäilystä ei lausuttu, täällä enemmän kuin ruokasalissakaan, hänen suhteensa puhtaudesta mrs Noeliin. Mutta kun siellä otettiin huomioon vain sen vaaleihin vaikuttava puoli, täällä sitävastoin tuo puoli huomattiin ainoastaan vähemmän tärkeäksi. Nuo naiselliset aivot, kulkien intuitiivisella nopeudella kaiken sen ytimeen, mikä liikutti heidän omia miehiään, olivat jo oivaltaneet sen tosiasian, että tuo huhu saattoi, sellaisena kuin se levisi, sitoa Miltounin kaltaisen miehen tuohon naiseen.
Mutta he liikkuivat tosiasiaan ulkopinnalla, ja alla olikin oikea ja syvä olettamuksen neva, niin että puhe kävi melkein kiusallisen vaikeaksi. Koskaan ennen ei kukaan näistä neljästä naisesta ollut kenties oivaltanut niin selvästi, miten paljon Miltoun — tuo melkein outo ja tuntematon pojanpoika, poika ja veli — merkitsi heidän elämässään. Heidän hillitty kiihtymyksensä ilmeni eri lailla. Lady Casterley, joka istui suorana tuolissaan, ilmaisi sen ainoastaan puheensa päättäväisyydellä, toisen kätensä jatkuvalla, levottomalla liikkeellä ja ohuella rypyllä, joka oli hänen muuten niin tasaisissa kulmakarvoissaan. Lady Valleys oli hämillään, ikäänkuin hämmästyneenä siitä, että tunsi itsensä vakavaksi. Agatha näytti suoraan sanoen huolestuneelta omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli nainen, jolla oli paljon luonnetta, nainen, jossa oli tuota luonnollista hurskautta, mikä hyväksyy kysymättä elämässä ja uskonnossa vallitsevan järjestyksen. Koska hänen maailmansa oli koti, hänellä oli todellinen, joskin heikosti ilmaistu kauhu kaikkea sitä kohtaan, jonka hän vaistomaisesti tunsi olevan hänen ihanteensa vastaista. Kansa piti häntä hieman hiljaisena, tylsänä ja ahtaana, se vertasi häntä kanaan, joka aina kotkotti poikastensa ympärillä. Hänessä oleva urhoollisuuden piirre ei ollut kenties kaikkein näkyvintä laatua. Hänen tunteensa veljen aseman johdosta oli kuitenkin vakava ja muuttumaton tai laimentumaton. Hän näki hänen olevan joutumaisillaan vaaraan siinä ainoassa merkityksessä, missä hän saattoi ajatella miestä — puolisona ja isänä. Tämä seikka tuli juuri hänen mieleensä, vaikkakin hänen hurskautensa sanoi myöskin hänelle, että Miltounin sielukin oli vaarassa, sillä hänellä oli korkeakirkollinen käsitys avioliiton purkamattomuudesta.
Mitä Barbaraan tulee, hän seisoi lieden ääressä nojaten valkeita olkapäitään veistokuvilla koristettua marmoria vasten, kädet selän takana, katsellen alas. Aika ajoin hänen huulensa käyristyivät, hänen tasaiset kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja heikko huokaus kohosi hänen rinnastaan. Sitten pyrki pieni hymy pääsemään ilmoille, minkä hän heti kohta kuitenkin sai pidätetyksi. Hän yksinään oli vaiti — hän oli itse nuoruus, mikä arvosteli elämää. Hänen arvostelunsa ilmeni ainoastaan hänen nuoren povensa vapaassa aaltoilussa, hänen kulmakarvojensa rauhattomuudessa, hänen sinisten silmäinsä alaskäännetyssä katseessa, silmäinsä, jotka olivat täynnä verkkaista, sammumatonta tulta.
Lady Valleys huokasi: