Pannen sormensa erään pagodin kuvan kohdalle hän sanoi:
"Hyvä vertauskuva."
Pienen kirjakauppiaan silmät harhailivat temppelistä salaiseen hinnanilmoitusmerkkiin.
"Juuri niin, teidän ylhäisyytenne", hän sanoi, "minä luulen sen olevan teidän makunne mukaista. Minä myyn sen teille kahdellakymmenelläseitsemällä ja puolella shillingillä."
Miltoun pisti kirjan taskuunsa ja läksi ulos. Hän kulki Templeen päin, jätti kirjansa virastohuoneeseensa ja asteli sitten alas Thamesin partaalle. Aurinko hyväili sitä erittäin kiinteästi tänä iltapäivänä. Se oli lainannut sille lämpöä, valoa ja väriä. Ja kaikki tuon virran äyräällä olevat rakennukset aina Westminsterin torneihin saakka näyttivät hymyilevän. Rakastuneen silmille oli tässä suurenmoinen näky. Tähän näkyyn yhtyi toinen, jossa pehmeäsilmäinen ja matalaääninen nainen kumartui kukkiensa ylitse. Mikään ei voinut olla täydellistä ilman häntä, mikään työ ei voinut tuottaa hedelmiä, millään yrityksellä ei voinut olla täyttä merkitystä.
Päivällisillä lordi Valleys lausui poikansa tervetulleeksi pöytäkumppaniksi, ollen kuitenkin hieman hämillään hänen tulostaan.
"Matkustatko pois tänään, hyvä ystäväni? Vai oletko tullut kuulemaan, miten Brabrook hyökkää meidän kimppuumme? Tällä kertaa hän on myöhästynyt — me olemme päässeet eroon koko pallohistoriasta — se ei tuota enää mitään kiusaa."
Ja hän vilkaisi Miltouniin selvällä, harmaalla tuijotuksellaan, mikä oli niin kylmä, tasainen ja omituinen. No niin, mikä lintu hän oikein onkaan? näytti tuo katse sanovan. Ei ainakaan se pyy, jota kasvatuksesta päättäen olisi voinut odottaa!
Miltounin vastaus: "Minä tulin tänne kertomaan sinulle jotakin", kiinnitti hänen isänsä katseen hieman pitemmäksi ajaksi kuin oli kohteliasta.
Olisi väärin sanoa, että lordi Valleys pelkäsi poikansa puolesta. Pelko ei kuulunut hänen tunteisiinsa, mutta hän tarkasti kuitenkin poikaansa kunnioittavalla uteliaisuudella, mikä läheni levottomuutta. Miltounin harvainvaltaa suosiva luonteenlaatu ja hänen poliittiset vakaumuksensa melkein loukkasivat sellaista henkilöä, joka sekä temperamenttinsa että kokemuksensa perusteella tiesi, miten oli odotettava päämäärän saavuttamista. Hänellä oli ollut usein tilaisuus antaa tämä neuvo ratsupojilleen, silloin kun hän uskoi hevostensa saavuttavan parhaan tuloksen sillä tavalla. Ja tämän neuvon hän olisi nyt tahtonut antaa omalle pojalleen. Hän oli itse "odottanut päämäärän saavuttamista" yli viisikymmentä vuotta ja tiesi sen olevan parhaan keinon saada takeet siitä, ettei koskaan tullut pakotetuksi muuttamaan tätä mieluisaa menettelytapaa — sillä lordi Valleysin luonteessa oli jotakin, joka sai hänet pelkäämään sitä, että hän vallan odottamattomissa tapauksissa pakottaisi itsensä vakavimmankin mielipahan uhalla toimimaan ennemmin kuin antamaan jättää itsensä jälkeen. Nuoren Harbingerin kaltainen mies oli tietysti ymmärtäväinen — oli taipuisa, oli mies, joka oli imenyt itseensä tuota uutta (ja hyvin päihdyttävää) yhteiskunnallisen uudistushalun viiniä. Hänen voitiin antaa seurata hieman omaa päätään — mutta hänen kanssaan ei koskaan voitu joutua vaikeuksiin, sillä hän ei tullut koskaan "karkaamaan radalta" — sillä hän oli helläsuinen hevonen, joka tarvitsi ohjausta vain käänteissä. Hän tahtoi kuulla itsensä puhuvan ja hänen oli annettava tuntea, että teki jotakin. Tämä kaikki meni hyvin mukiin, oli hyvin ymmärrettävää. Mutta Miltounin laita oli kokonaan toinen (eikä tämä ollut lordi Valleysin mielestä vain pelkkää isällistä kuvittelua). Hänen pojallaan oli taipumus viedä asiat niiden vaarallisiin johtopäätöksiin asti ja saattaa hänet, Valleysin, muistelemaan anoppiaan. Miltoun oli lapsi yleisissä asioissa, tietenkin, vielä nyt. Mutta niin pian kuin hän kerta oli päässyt alkuun, niin hänen vakaumustensa syvyys, yhtyneenä hänen asemaansa ja todelliseen kykyyn — ei mihinkään jaarittelukykyyn, jota oli Harbingerin kaltaisilla miehillä, vaan hillittyyn, purevaan puhetaitoon — oli nykyisten puolueolosuhteiden vallitessa yhdellä hyppäyksellä saattava hänet etualalle. Ja mitä olivat sitten nuo vakaumukset? Lordi Valleys oli koettanut oppia niitä ymmärtämään, mutta oli tähän asti epäonnistunut yrityksessään. Eikä tämä häntä oikeastaan hämmästyttänyt, koska, kuten hän usein sanoi, poliittiset vakaumukset eivät olleet, kuten pintapuolisesti katsoen saattoi näyttää, järjen johtopäätöksiä, vaan pelkästään temperamentin ilmauksia. Eikä hän voinut käsittää mitään sellaista suhtautumista yleisiin asioihin, mikä ei ollut olemukseltaan suoraa, selvää, terveen järjen mukaista asianhaarain varteenottamista sellaisina kuin ne ilmenivät hänelle itselleen, hän ei voinut siksi, että hän ei ollut myötätuntoinen muunlaista suhtautumista kohtaan. Tätä ei saa ymmärtää niin, että hän olisi ollut sellainen henkilö, joka aina mukautuu olosuhteisiin, sillä hänen sisimmässään asusti itsepäinen, perinpohjainen uskollisuus sellaisen luokan perintätavoille, joka piti arvossa ennen kaikkea uljuutta ja ylpeyttä. Kuitenkin hänestä tuntui, että Miltoun oli sittenkin liian "tiukka" aristokraatti — ei yhtään parempi sosialistia, sillä hän näki kaikki asiat typistettyinä ja kuivettuneina, pyrki tyrkyttämään kansalle reformeja ja kuitenkin pitämään sitä asemassaan rautaisella kädellä, koettaen myöskin toimia omalla tavallaan periaatteittensa mukaisesti. No niin! Hän myönsi kylläkin, että hän toimi periaatteittensa mukaisesti. Tämä ajatus synnytti aina hyvin epäsointuisan äänen lordi Valleysin rinnassa. Se oli melkein sopimatonta, pahempaa — naurettavaa! Asian laita oli sellainen, että tuolla poika-paralla oli onnettomuudeksi syvempi tapa ajatella kuin politiikassa tarvittiin — mikä oli vaarallista — hyvin vaarallista! Kokemus saattoi opettaa häntä jollakin lailla! Ja pitkästä omasta kokemuksestaan Valleysin kreivi koetti tarkoin muistella jotakin poliitikkoa, jonka käytännöllinen, valtiollinen toiminta olisi jättänyt sellaiseksi, millainen oli alkujaan. Hän ei keksinyt ketään. Mutta tämä antoi hänelle vähän lohdutusta. Ja myöhäiskypsän parsanpalasen ylitse hänen järkähtämätön katseensa haki hänen poikansa katsetta. Mitä hän oli tullutkaan sanomaan hänelle?